pienoiskuva|Friedrich von Schelling, Joseph Karl Stieler 1835 Friedrich Wilhelm Joseph Schelling, vuodesta 1812 von Schelling (27. tammikuuta 1775 Leonberg, lähellä Stuttgartia, Württembergin herttuakunta, nyk. Baden-Württemberg – 20. elokuuta 1854 Bad Ragaz, Sveitsi) oli saksalainen filosofi. Hän toimi professorina Jenassa, Würtzburgissa ja Berliinissä.
Suku ja koulutus Friedrichin vanhemmat olivat Joseph Friedrich Schelling ja Gottliebin Marie Cleß, joiden toiseksi vanhin lapsi hän oli. Molemmissa suvuissa oli arvostettuja teologeja. Isä oli luterilainen pappi, josta tuli vuonna 1777 itämaisten kielten professori Bebenhausenin teologiseen seminaariin lähellä Tübingeniä. Hänellä oli nuorempi veli, Karl Eberhard (1783–1854), joka opiskeli lääketiedettä ja josta tuli lääkäri ja ylilääkäri Stuttgartiin vuonna 1806. Hän yritti siirtää veljensä luonnonfilosofisia käsitteitä lääketieteeseen ja elämän teoriaan. Vuosina 1783–1784 Schelling kävi Nürtingenin latinakoulua eli pedagogiota ja tunsi viisi vuotta vanhemman Friedrich Hölderlinin. Sen jälkeen Schelling kävi luostarikoulua Bebenhausenissa lähellä Tübingeniä, jossa hänen isänsä toimi kappalaisena ja orientalismin professorina.
Hän oli erittäin lahjakas lapsi, ja oli oppinut klassiset kielet kreikan ja latinan jo kahdeksanvuotiaana. Nopean älyllisen kehityksensä ansiosta hänet hyväksyttiin jo 15-vuotiaana Tübingenin teologiseen seminaariin (Tübinger Stift), kuuluisaan Württembergin alueen evakelis-luterialaisen kirkon pappien viimeistelykouluun, vaikka hän ei ollut vielä saavuttanut 20 vuoden sisäänpääsy-ikää. Hän asui vuosina Stiftissä vuosina 1790–1795, jossa hän jakoi huoneen Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ja Friedrich Hölderlinin kanssa, ja heistä tuli hyviä ystäviä.
Schelling opiskeli kirkkoisiä ja antiikin kreikkalaisia filosofeja. Hänen kiinnostuksensa siirtyi vähitellen luterilaisesta teologiasta filosofiaan. Vuonna 1792 hän valmistui maisterin tutkielmallaan nimeltä Antiquissimi de prima malorum humanorum origine philosophematis Genes. III. explicandi tentamen criticum et philosophicum, ja vuonna 1795 hän viimeisteli tohtorinväitöskirjansa nimeltä De Marcione Paulinarum epistolarum emendatore (Marcionista Paavalin kirjeiden parantajana) Gottlob Christian Storrin johdolla.
Tübingenin nuoret inspiroituivat Ranskan vallankumouksen ajatuksista, ja perinteet hylättyään he kääntyivät pois oppiteologiasta filosofian pariin. Nuorta Schellingiä inspiroivat kuitenkin Immanuel Kantin ajatukset, joka oli nostanut filosofian korkeammalle kriittiselle tasolle, sekä Johann Gottlieb Fichten idealistinen järjestelmä ja 1600-luvun rationalisti Benedictus de Spinozan panteismi. thumb|Friedrich Schelling, kaulassa vuonna 1842 saatu Pour le Mérite -kunniamerkki tieteestä ja taiteistaSchellingin varhaiskautta edustaa myös hänen ja filosofisen kirjailijan Jacob Hermann Obereitin, joka oli tuolloin Fichten huonetoveri, välinen keskustelu kirjeissä ja Fichten päiväkirjassa (1796/1797) vuorovaikutuksesta, pragmaattisesta maailmasta ja Gottfried Leibnizistä.
Vuosina 1795–1797 Schelling toimi yksityisopettajana aatelisperheelle, joka oli antanut poikansa hänen huostaansa näiden opiskellessaan Leipzigissa. Leipzigissä vietetty aika merkitsi ratkaisevaa käännekohtaa Schellingin ajattelussa. Hän kävi yliopistossa fysiikan, kemian ja lääketieteen luennoilla. Hän myönsi, että Fichte, jota hän oli aiemmin kunnioittanut filosofisena esikuvanaan, ei ollut ottanut luontoa riittävästi huomioon filosofisessa järjestelmässään, koska Fichte oli aina pitänyt luontoa vain ihmiskunnalle alisteisena objektina. Schelling sitä vastoin halusi osoittaa, että luonto itsessään osoittaa aktiivista kehitystä kohti henkeä. Tämä luonnonfilosofia, Schellingin ensimmäinen itsenäinen filosofinen saavutus, teki hänet tunnetuksi romantiikan piireissä.
Filosofia 19-vuotiaana Schelling kirjoitti ensimmäisen filosofisen teoksensa, Über die Möglichkeit einer Form der Philosophie überhaupt (1795; Filosofian mahdollisuudesta ja muodosta yleensä), jonka hän lähetti Johann Gottlieb Fichtelle, joka antoi niille vahvan hyväksyntänsä. Sitä seurasi teos Vom Ich als Prinzip der Philosophie (Minästä filosofian periaatteena). Molempia teoksia ohjaa yksi perusteema – absoluutti. Tätä absoluuttia ei kuitenkaan voida määritellä Jumalaksi; jokainen persoona on absoluutti absoluuttisena egona. Tämä ego, ikuinen ja ajaton, ymmärretään suorassa intuitiossa, jota aistihavainnoinnin vastaisesti voidaan luonnehtia älylliseksi.
Filosofisesti Schelling yleensä lasketaan postkantilaiseen saksalaiseen idealismiin muun muassa Johann Gottlieb Fichten, Karl Leonhard Reinholdin ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin kanssa. Schelling tunsi henkilökohtaisesti ja vaihtoi ajatuksia monien aikalaistensa filosofien kanssa, kuten Fichte, Georg Wilhelm Friedrich Hegel, Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Hölderlin. On selvää, että fichteläinen idealismi on vaikuttanut Schellingin filosofiaan keskeisesti, ja Schelling tekikin nimeä nuorena julkaisemassaan teoksessa Über die Möglichkeit einer Form der Philosophie überhaupt (1794), jossa hän käsittelee lähinnä idealistista filosofiaa, ja joka sai itse Fichteltä tunnustusta. Kuitenkin Schellingin filosofia sisältää piirteitä, joita ei löydy Fichteltä, kuten luonnonfilosofia, panteismi ja myöhemmin taiteen nostaminen erääksi filosofian keskeiseksi aiheeksi. pienoiskuva|Friedrich von Schelling, Hermann Biowin dagerrotypia 1848 Schelling koki, että filosofian oli tarkasteltava ihmisen ja maailman (luonnon) välistä vuorovaikutusta, toisin sanoen tietoisuutta tai maailman kokemista, sekä subjektista käsin fichteläisellä metodologialla, että sen aikaisen tieteen metodologialla objektiivisesta maailmasta käsin. Koska idealistit kehittäessään kantilaista filosofiaa kyseenalaistavat Kantin ”olion sinänsä” (die Dinge an sich) ja käsittelevät tietoisuutta tuotteliaana toimintana (produktive Tätigkeit, jonkinlainen Friedrich Hölderlin-tyyppinen ”Seynia” muistuttava ilmiö), on tämän vaikutus nähtävissä monissa myöhemmissä eurooppalaisissa filosofisissa suuntauksissa.
Schellingin ajattelussa ilmeni eri kehitysasteita. Teoksessaan Ideen zu einer Philosophie der Natur (1797) hän esitti panteistista luonnonfilosofiaa. Myöhemmin hän asettui (Darstellung meines Systems, ym.) Spinozaa lähentelevälle niin sanotun identiteettifilosofian kannalle, jonka mukaan henki ja luonto ovat identtiset jumalallisessa kaikkiyhteydessä. Lopulta hän päätyi (Philosophie und Religion, Philosophische Untersuchungen über das Wesen der menschlichen Freiheit ym.) mystillis-uskonnolliseen mietiskelyyn.
Tieteellinen ura
Jenan yliopisto pienoiskuva|Friedrich Wilhelm Schelling n. 1800, mustavalkoinen kuva Christian Friedrich Tieckin öljyvärimaalauksesta Vuonna 1798 Schelling kutsuttiin 23-vuotiaana filosofian professoriksi Jenan yliopistoon, Saksan tuolloiseen akateemiseen keskukseen, jossa kokoontui monia aikansa eturivin älykköjä. Nimitystä oli puoltanut hänen luonnonfilosofiaa käsittelevistä kirjoituksistaan kiinnostunut J. W. Goethe.
Tänä aikana Schelling oli erittäin tuottelias ja julkaisi nopeasti useita luonnonfilosofiaa käsitteleviä teoksia. Schellingin haluna oli, kuten hänen kuuluisa teoksensa System des transzendentalen Idealismus (1800; Transsendentaalisen idealismin järjestelmä) osoittaa, yhdistää luontokäsityksensä Johann Gottlieb Fichten filosofiaan, joka otti lähtökohdakseen egon. Schelling näki, että taide toimii välittäjänä luonnon ja fyysisen sfäärin välillä siinä mielessä, että taiteellisessa luomisessa luonnollinen (tai tiedostamaton) ja henkinen (tai tietoinen) tuotos yhdistyvät. Luonnollisuuden ja hengellisyyden selitetään nousevan alkuperäisestä välinpitämättömyyden tilasta, jossa ne olivat uppoutuneet vielä kehittymättömään Absoluuttiin, ja nousevan yhä korkeampien askelmien kautta. Fichte ei kuitenkaan tunnustanut tätä käsitettä, ja nämä kaksi kirjailijaa hyökkäsivät toisiaan vastaan erittäin jyrkästi intensiivisessä kirjeenvaihdossa.
Schelling vieraili säännöllisesti professori August Wilhelm Schlegelin ja tämän vaimon Caroline Schlegelin kotona. Jenassa vietetty aika oli Schellingille tärkeä myös henkilökohtaisesta näkökulmasta: siellä hän tutustui Caroline Schlegeliin, joka oli yksi saksalaisen romantiikan lahjakkaimmista naisista, ja meni naimisiin tämän kanssa vuonna 1803. Avioliittoa seuranneet epämiellyttävät juonittelut ja kiista Fichten kanssa saivat Schellingin lähtemään Jenasta, ja hän otti vastaan viran uudesta Würzburgin yliopistosta.
Würtzburgin yliopisto 1803–1806 Aluksi Schelling luennoi vastaperustetussa Würzbugin yliopistossa identiteettifilosofiasta, jota hän kehitti viimeisinä vuosinaan Jenassa ja jossa hän yritti osoittaa, että kaikissa olennoissa absoluutti ilmaisee itsensä suoraan subjektiivisen ja objektiivisen ykseytenä. Juuri tästä asiasta G.W.F. Hegel aloitti Schellingin kritiikin. Hegel oli aluksi asettunut Schellingin puolelle Schellingin ja Fichten välisessä erimielisyydessä, ja heidän välillään näytti vallitsevan täydellinen yksimielisyys vuonna 1802, kun he toimittivat yhdessä Kritisches Journal der Philosophie -lehteä. Seuraavina vuosina Hegelin filosofinen ajattelu alkoi kuitenkin etääntyä merkittävästi Schellingin ajattelusta, ja hänen teoksensa Phänomenologie des Geistes (1807; Mielen fenomenologia) sisälsi voimakkaita syytöksiä Schellingin järjestelmää vastaan. Schellingin määritelmään absoluutista subjektiivisen ja objektiivisen erottelemattomana ykseytenä Hegel vastasi, että tällainen absoluutti on verrattavissa yöhön, "jossa kaikki lehmät ovat mustia" [pimeässä kaikki kissat ovat mustia]. Sitä paitsi Schelling ei ollut koskaan nimenomaisesti osoittanut, miten Absoluuttiin voi nousta; hän oli aloittanut tästä Absoluutista ikään kuin se olisi "ammuttu pistoolilla".
Kritiikki iski Schellingiin raskaasti. Heidän Tübingenin seminaarissa opiskelleensa asti jatkunut ystävyys Hegelin kanssa päättyi. Schelling, jota oli pidetty aikansa johtavana filosofina Hegelin Phänomenologie des Geistesin julkaisuun asti, joutui taka-alalle. Tilanne sai Schellingin vetäytymään julkisesta elämästä.
München Vuosina 1806–1841 hän asui Münchenissä, johon hänet nimitettiin vuonna 1806 Kuninkaallisen Taideakatemian (Akademie der Bildenden Künste München) pääsihteeriksi ja vuonna 1812 hänet aateloitiin. Vuosina 1820–1827 hän luennoi Erlangenin yliopistossa. Puoliso ja työtoveri Carolinen kuolema vuonna 1809 johti hänet kirjoittamaan filosofisen teoksen kuolemattomuudesta Clara. Oder Über den Zusammenhang der Natur- mit der Geisterwelt (1810). Vuonna 1812 Schelling meni naimisiin Pauline Gotterin kanssa. Avioliitto oli harmoninen, mutta suuri intohimo, jota Schelling oli tuntenut Carolinea kohtaan, oli ainutlaatuista.