Jatkosota oli sota, joka käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä osana toista maailmansotaa 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944. Sitä pidetään talvisodan jatkeena. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan, kun Saksa toteutti laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Hyökkäys käynnisti itärintaman, joka päättyi vasta Saksan antautumiseen keväällä 1945. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta.
Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä mitään liittosopimusta ei ollut. Sen sijaan käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, koska se antoi aluettaan Saksan käyttöön, alisti joukkojaan Saksalle, sai aseapua Saksalta ja soti Saksan kanssa.
Sodan alussa eteläisellä rintamaosalla suomalaiset joukot valtasivat talvisodassa menetetyt alueet ja etenivät yli Syvärin ja Leningradin puolustuslinjojen tuntumaan. Joulukuussa 1941 hyökkäys pysäytettiin ja alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Pohjoisilla rintamaosilla ei saatu katkaistua Muurmannin rataa, eivätkä saksalaisjoukot kyenneet etenemään Murmanskiin.
Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 mursi suomalaisten etummaiset puolustuslinjat. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen aseet laskettiin 4.–5. syyskuuta; tulitauko oli virallisesti määrätty alkaneeksi 4. syyskuuta, mutta neuvostoliittolaiset joukot lopettivat ammunnan paikoittain vasta 5. syyskuuta 1944. Jatkosodan välirauhanehtoihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan 15. syyskuuta 1944. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944, ja se vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947.
Sotaa edeltäneet tapahtumat Välirauha
Talvisodan maaliskuussa 1940 päättänyt Moskovan rauha, niin sanottu välirauha, ei ollut rauha sanan varsinaisessa pitkäaikaisessa merkityksessä, koska toinen maailmansota oli käynnissä ja vaikutti jatkuvasti myös Suomen turvallisuuteen. Talvisodan kokemuksilla oli seurauksensa Suomen valtiojohdon harjoittamassa ulkopolitiikassa. Talvisota osoitti, että viime kädessä Suomen olisi parasta luottaa vain omiin aseisiinsa Neuvostoliiton uusia laajentumisyrityksiä vastaan.Meinander 1999, s. 187. Pääministeri Risto Rytin eduskunnassa kaksi päivää Moskovan rauhan jälkeen pitämästä puheesta kävi ilmi, että kyse oli vain aselevosta. Uusi sota saattaisi syttyä pian.Meinander 1999, s. 189.
Myöskään ylipäällikkö Mannerheim ja operatiivinen sotilasjohto eivät olleet vakuuttuneita siitä, että puna-armeija kunnioittaisi uutta valtakunnanrajaa. Ylipäällikkö antoi 16. maaliskuuta 1940 käskyn, jolla Imatralla sijainneesta Kannaksen armeijan esikunnasta muodostettiin maavoimien esikunta komentajanaan kenraaliluutnantti Erich Heinrichs. Maavoimille annettiin toimintaohje, jonka mukaan rauhan solmimisesta ja rajan muutoksesta huolimatta puolustus oli järjestettävä nopeasti uudelleen. Mannerheim piti selvänä, että uudet rajat oli turvattava linnoituslaittein.Turtola 1997, s. 204–206
Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama natsi-Saksa olivat liitossa keskenään elokuussa 1939 solmitulla Molotov–Ribbentrop-sopimuksella. Saksa kävi kevään ja alkukesän 1940 aikana menestyksekästä sotaa länsirintamalla vallatessaan Tanskan ja Norjan sekä Benelux-maat ja Ranskan. Sota Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan jatkui.
Koska Eurooppa oli sodassa, Suomikin pysyi poikkeustilassa. Puolustusvoimista tuli tärkeä tekijä sekä päätöksentekijänä että yleiseen mielipiteeseen vaikuttavana voimana. Mannerheim säilytti edelleen ylipäällikön vakanssin siihen kuuluvine valtaoikeuksineen, ja puolustusministeriö organisoitiin uudelleen, mikä merkitsi tiettyjen tehtävien siirtämistä pääesikunnalle. Lisäksi puolustusministeriksi oli maaliskuussa 1940 nimitetty Mannerheimin luottohenkilö Rudolf Waldén.Paasivirta 1992, s. 116 Rauhan aikana kouluttamatta jääneet 100 000 nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen, ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun reservin lisäämiseksi aloitettiin. Talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia pyydettiin jäämään kanta-aliupseereiksi koulutustehtäviä varten.
Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, joka voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16 prosenttiin. Suomen tapauksessa tämän katsottiin riittävän vain koko itärajan operatiiviseen puolustamiseen. Kenraali Aksel Airo oli kirjoittanut aiheesta talvisodan jälkeen kirjan Kunnia – isänmaa, jossa hän piti Suomen omia puolustusmahdollisuuksia pintapuolisesti vain numeroiden valossa tarkasteltuna lähes olemattomina. Ulkomaiden arviot Suomen puolustuskyvystä ennen talvisotaa perustuivat samoihin kriteereihin.
Neuvostoliitto ja Saksa olivat sulkeneet Itämeren, joten ulkomaankaupalle ainoa vapaa väylä valtamerille oli hankala ja pitkä Liinahamarin reitti Petsamoon. Kun Saksa oli miehittänyt myös Pohjois-Norjan kesäkuun 1940 puoliväliin mennessä, Suomen fyysinen eristäminen oli lähes täydellinen: Saksa olisi pystynyt halutessaan nopeasti katkaisemaan Suomen viimeisen avoimen ulkomaankaupan reitin länteen, ja saman olisi voinut tehdä Neuvostoliitto Kalastaja- ja Keskisaarennolta käsin.
Kesän 1940 aikana Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Sen ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikki Karjalankannakselta ja Hangon vuokra-alueelta pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon. Sopimus kauttakulusta Suomen itärajalta Hankoniemeen allekirjoitettiin syyskuun alussa. Neuvostoliitto vähensi painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna.
Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava; esimerkiksi Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran mielenosoitukset ja niistä syntyneet mellakat sekä matkustajakone Kalevan alasampuminen Suomenlahdella kesäkuussa 1940 samaan aikaan, kun Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Suomi oli ulkopoliittisesti ahtaalla, kun Norja ja Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto olivat liitossa keskenään ja Ruotsin lokakuussa 1940 ehdottama valtioliitto Suomen kanssa kariutui Neuvostoliiton ja Saksan vastustukseen.
Neuvostoliiton puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen.
Talvisodan aikana tammikuussa 1940 neuvostolaivasto laati Ahvenanmaan miehityssuunnitelman, joka olisi edellyttänyt noin 20 000 miehen siirtämistä Ahvenanmaalle Virosta ja Latviasta. Perusajatuksena oli maavoimien hyökkäyksellä Oulun korkeudella katkaista Suomi ja laivaston hyökkäyksellä Ahvenanmaalle riistää Suomelta myös sen meriyhteydet. Ahvenanmaalle sijoitettaisiin kevyiden laivastovoimien, sukellusveneiden ja lentokoneiden tukikohdat. Tarkemmassa Ahvenanmaan valtaussuunnitelmassa (10. syyskuuta 1940) operaation kohteena olivat Eckerö, varsinainen Ahvenanmaa ja Lemland. Sitten piti vallata muut Ahvenanmaan saariston saaret. Isku oli suoritettava nopeasti ja riittävän voimakkaasti, jotta Ruotsista Suomelle tulevat apuvoimat eivät ehtisi paikalle. Yllätyksen onnistuminen oli mahdollisuuksien rajoissa, koska Suomi syksyllä 1940 pakotettiin purkamaan Ahvenanmaan talvisodanaikaiset puolustusjärjestelyt.Manninen, Ohto: Talvisodan salatut taustat. Helsinki: Kirjaneuvos, 1994. Suomi solmi 6. syyskuuta 1940 Neuvostoliiton kanssa kauttakulkusopimuksen liikenteestä Hankoon.Paasivirta 1992, s. 109
Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov vieraili marraskuussa 1940 Berliinissä pyytämässä Hitleriltä varmistusta siihen, että Suomi laskettaisiin edelleen Neuvostoliiton valtapiiriin. Hitler kuitenkin ilmaisi, ettei hän sallisi uutta sotaa Suomessa.Könönen 2022, s. 170–172
Suomen ja Saksan lähentyminen
Puolustusvoimien ylipäällikkö sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun saksalaisjoukkojen kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta. Kauttakulkusopimus: Suomen pääesikunta ja Saksan ilmavoimat sopivat 12. syyskuuta Saksan ilmavoimien miehistön ja kaluston kuljettamisesta Suomen alueen läpi. Valtioiden välille 22. syyskuuta solmittu poliittinen sopimus mahdollisti myös Saksan maavoimien kuljetukset. Lokakuussa neuvoteltiin vielä lisäys lomalaisliikenteestä. Ensimmäiset joukot nousivat maihin Vaasassa 22. ja Oulussa 26. syyskuuta 1940.Junila 2000, s. 45–46.
Saksa piti Petsamossa sijaitsevaa Kolosjoen malmiota elintärkeänä sotateollisuudelleen ja ylipäätänsä Petsamoa välttämättömänä astinlautana hyökkäykselle Murmanskiin. Neuvostoliitto puolestaan ei talvisodan päätyttyä tuntenut mielenkiintoa Petsamon nikkelivarantoihin eikä Petsamoon sotilaallisena alueena. Kun Saksan viranomaiset suunnittelivat Skandinavian integroimista omaan talousalueeseensa, siihen laskettiin huhtikuusta 1940 lähtien mukaan myös Suomi, vaikka maa kuuluikin Neuvostoliiton etupiiriin.
Nikkelikaivoksen tilanne muuttui jyrkästi heinäkuussa 1940 Suomen ja saksalaisen I.G. Farbenindustrien tekemän sopimuksen myötä. Neuvotteluja oli käyty keväästä alkaen, ja sopimuksessa Saksalle luvattiin 60 prosenttia tuotannosta. Saksalaiset neuvottelijat raportoivat Berliiniin malmion olevan yli miljardin RM:n arvoinen ja riittävän 20 vuodeksi kattamaan koko Suur-Saksan nikkelitarpeen. Loppuvuonna saksalaiset korottivat malmimääräarvion nelinkertaiseksi. Neuvostoliitto havahtui neuvottelujen alettua ja esitti jo kesäkuussa kaivoksen toimiluvan siirtämistä itselleen. Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle ja linnoittamalla Kalastajasaarennon. Englanti suhtautui Saksan kanssa käytäviin kaivosneuvotteluihin jyrkän kielteisesti ja pysäytteli Liinahamarin kauppalaivoja. Suomi neuvotteli kaikkien kanssa poliittisesti ahtaassa raossa. Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti.Paasilinna 1983, s. 324–342 Vastalauseeksi Neuvostoliitto lopetti vientinsä Suomeen. Pian 90 prosenttia ulkomaankaupasta hoidettiin Saksan kautta joko Saksaan tai sen valvomiin maihin.
Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö alkoi maiden korkeimman sotilasjohdon välisillä neuvotteluilla talvella 1940–1941. Yleisesikuntien päälliköt, kenraalieversti Frans Halder ja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs, neuvottelivat tammikuun lopussa 1941 Berliinissä. Saksalaiset tiedustelivat muun muassa, kauanko Suomelta vei aikaa saada armeijansa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle, ja saivat myös vastauksen. Saamansa tiedot Halder esitteli Hitlerille 3. helmikuuta. Suomalaisia koskevia tietoja olivat muiden muassa liikekannallepanon kestoaika, puolustusvoimien vahvuus ja suomalaisten tarvitsema tuki.Seppälä 1994, s. 148-149 Saksan Norjan-armeijan esikuntapäällikkö eversti Erich Buschenhagen vieraili Suomessa 8. helmikuuta alkaen. Vierailun aikana keskusteltiin operatiivisista kysymyksistä. Keskustelut muodostivat pohjan tuleville suunnitelmille.Seppälä 1994, s. 150. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 lähtien tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Yhteisissä sotilaallisissa neuvotteluissa selviteltiin tieverkkoa, maastoa, liikekannallepanon aikataulua ja asevarastojen sijoittamista. Yhteistyöhön liittyivät suomalaisten sotilaiden tiheät käynnit Berliinissä.Meinander 1999, s. 199. Pohjois-Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja Pohjois-Norjasta ja meriteitse.Meinander 1999, s. 153.