Keisarillinen posliinitehdas (ven. Императорский фарфоровый завод, ИФЗ; Imperatorski farforovi zavod, IFZ) on venäläinen posliiniesineitä tuottava tehdas, joka on yksi Euroopan vanhimmista. Se perustettiin vuonna 1744 keisarinna Elisabetin myötävaikutuksella Pietariin ja toimii siellä edelleen. Alkuperäinen nimi vuosina 1744–1765 oli Nevan posliinitehdas.
Tehtaan nimi oli vuoden 1918 jälkeen Valtiollinen posliinitehdas, SFZ (ven. Государственный фарфоровый завод, ГФЗ; Gosudarstvenni farforovi zavod, GFZ), vuonna 1924 Leningradin posliinitehdas, LFZ (ven. Ленинградский фарфоровый завод, ЛФЗ, Leningradski farforovi zavod, LFZ), vuonna 1925 nimeen lisättiin M. V. Lomonosovin nimi, M. V. Lomonosovin mukaan nimetty Leningradin posliinitehdas, LFZ (ven. Ленинградский фарфоровый завод имени М. В. Ломоносова, ЛФЗ). Vuonna 2005 nimi Keisarillinen posliinitehdas otettiin takaisin käyttöön.
1700-luku pienoiskuva|Kulho, Nevan posliinitehdas 1749|200x200px|vasen
Nevan posliinitehdas 1744–1765 pienoiskuva|Kulho, pohjassa Vinogradovin signeeraus W, Nevan posliinitehdas 1749|200x200px
Posliinin tuotanto Venäjällä alkoi keisarinna Elisabet Petrovnan (1741–1761) aikana. Vuonna 1744 Venäjän Tanskan suurlähettiläs Nikolai Andrejevitš Korff allekirjoitti Tukholmassa sopimuksen Christoph Konrad Gungerin (k. 1748) kanssa posliinimanufaktuurin perustamisesta Pietariin. Tätä varten Gunger vietiin salaa Ruotsista Venäjälle. Hänen väitettiin tuntevan posliinintuotannon salaisuudet työskenneltyään Euroopan ensimmäisen Meissenin posliinitehtaan (1710– ) mestari Böttgerin alaisena, oli organisoinut Wienin posliinitehtaan (1718–1864) tuotannon aloittamista vuonna 1717 sekä Vezzin posliinitehtaassa (1720–1727) Venetsiassa vuonna 1720 ja maalannut todistettavasti posliinia (hänen maalaamiaan esineitä on säilynyt) Meissenissa vuosina 1732–1737.
”Nevan posliinimanufaktuurista” tuli kolmas posliinia valmistava yritys Euroopassa. Sen järjestäminen ja valvonta uskottiin keisarinnan kabinettisihteeri, paroni Ivan Antonovitš Tšerkasoville. Hänen aloitteestaan vuoden 1744 lopussa, Freiburgissa Venäjän tiedeakatemian tukemana opiskellut kaivosinsinööri, Dmitri ivanovitš Vinogradov (1720–1758) tuli assistentiksi posliinimanufaktuuriin. Vinogradoville kuuluu ansio venäläisen posliininvalmistuksen keksimisestä.
vasen|pienoiskuva|pysty|Matala lautanen keisarinna Elisabetin ”Hänen Majesteettinsa Oma” -yksityisastiastosta, Nevan posliinitehdas Pietari 1756–1762. Ensimmäinen venäläinen pöytä- ja jälkiruoka-astiasto.
vasen|pienoiskuva|pysty|Syvä lautanen keisarinna Elisabetin ”Hänen Majesteettinsa Oma” -yksityisastiastosta, Nevan posliinitehdas Pietari 1756–1762. Ensimmäinen venäläinen pöytä- ja jälkiruoka-astiasto.
pienoiskuva|pysty|Keisarinna Elisabetin yksityisastiaston esineitä Nevan posliinitehdas 1750–1760-luku.
pienoiskuva|pysty|Kannellinen kuppi ja lautanen, Nevan posliinitehdas n. 1760
Alkemisti Christoph Gunger, joka oli yrittänyt aloittaa tuotantoa yrityksessä useita vuosia, osoittautui huijariksi eikä hänen työnsä tuottanut todellisia tuloksia. On mahdollista että paikallisen saven laatu oli hänelle liian erilaista verrattuna Keski-Euroopaan savimaihin. Sen sijaan Dimitri Vinogradov ei vain laatinut kotimaisen posliinimassan reseptiä, vaan myös keksi reseptin lasitteille, posliinimaaleille ja koristeluun käytettävälle kultajauheelle sekä suunnitteli uuneja ja kehitti muovausmenetelmiä. Ensimmäiset näytteet laadukkaista tuotteista saatiin jo vuonna 1747.
Vinogradov lähestyi asiaa kokeellisesti: hän järjesti johdonmukaisesti kokeita, vertasi tuloksia ja kirjasi ne erilliseen päiväkirjaan. Vuoden 1746 lopulla Vinogradov pystyi saamaan tyydyttävää posliinia käyttämällä Gželin valkosavea Moskovan läheltä, Aunuksen kvartsihiekkaa ja alabasteria (luonnonkipsiä) ja polttamalla massan 600–900 °C:ssa. Toinen poltto sen jälkeen, kun tuotteet oli päällystetty lasitteella, suoritettiin noin 1 400 °C lämpötilassa. Suurin vaikeus oli teknologisen prosessin puhtaus, lumivalkoisen posliinimassan suojaaminen palamistuotteilta, mikä oli tärkein ”kiinalainen salaisuus”. Askel askeleelta tekniikkaa parantaen Vinogradov kirjasi kokeidensa tulokset erilliseen päiväkirjaan salakirjoituksella, koska reseptit olivat liikesalaisuuksia. Nämä asiakirjat ovat säilyneet. Vlasov, Viktor Gergijevits: Russian porcelain. New Encyclopedic Dictionary of Fine Arts In 10 volumes Azbuka-Klassika, Pietari. Osa VIII, 2008. S. 386 [ru] Aluksi manufaktuuri tuotti vain pieniä, alle 50 cm korkuisia esineitä: nuuskarasioita, posliininappeja, rintakorujen sisäosia, tupakkapiippuja, kepin nuppeja ja kuppeja. Vuonna 1756, kun Vinogradovin suunnitelmien mukaan rakennettiin suuri polttouuni, manufaktuurin mestarit alkoivat luoda suurempia tuotteita. Pian tehtaan toimintaa laajennettiin ja kehitettiin kutsumalla ulkomailta asiantuntijoita sekä parantamalla tuotantoprosessia uutta teknologiaa käyttämällä. Tehtaan toiminnasta vastaavat henkilöt vaihtuivat usein. Samoin vaihtuivat tehtaalla toimivat taiteilijat, joista jokainen toi jotakin omaa venäläisen posliinin kehitykseen.
pienoiskuva|200x200px|Keisarinna Elisabetin yksityisastiaston esineitä, Nevan posliinitehdas, 1750–1760-luku. Ensimmäinen venäläinen pöytä- ja jälkiruoka-astiasto.
1700-luvun loppupuolella tehtaasta tuli yksi johtavista posliiniesineiden tuottajista Euroopassa. Keisarinna Katariina II Suuri tilasi tehtaalta useita astiastoja omaan palatsiinsa. Tehdas alkoi tuottaa myös taide-esineitä. Posliinifiguurisarja ”Venäjän kansat” sisälsi ihmisfiguureja, jotka edustivat Venäjän imperiumissa asuvia kansallisuuksia. Se oli toteutettu ammattihistorioitsijoiden piirustusten mukaan, ja on erittäin autenttinen ja totuudenmukainen kuvaus eri kansojen pukeutumiskulttuureista. Myöhemmin sarjaa täydennettiin erilaisilla Pietarissa asuvilla ihmisryhmillä kuten työläiset, torikauppiaat yms. Sarjaa jatkettiin 1900-luvun alussa keisari Nikolai II:n käskystä Romanovien suvun 300-vuotisjuhlan kunniaksi. Kaikkiaan sarjaan kuuluu yli 70 erilaista figuuria.
vasen|pienoiskuva|200x200px|Keisarinna Elisabetin yksityisastiaston tarjoiluvati, Nevan posliinitehdas, 1750-1760-luku. pienoiskuva|175x175px|Nuuskarasia, Keisarillinen posliinitehdas n. 1760. pienoiskuva|262x262px|Nuuskarasia, Keisarillinen posliinitehdas n. 1760.
Todiste siitä erikoistaidosta, jonka ensimmäiset venäläiset posliininvalmistajat saavuttivat muutamassa vuodessa, oli keisarinna Elisabetin juhlaillallisiin tarkoitettu ”Hänen Majesteettinsa Oma” -astiasto. Nykyään tämän astiaston esineet on talletettu Eremitaašin taidemuseoon.
Keisarillinen posliinitehdas 1765 –> vasen|pienoiskuva|150x150px|Pikari ja lautanen, Keisarillinen posliinitehdas n. 1775.
Katariina II:n (1762–1796) valtaannousun myötä manufaktuuri organisoitiin uudelleen ja vuodesta 1765 lähtien se tunnettiin Keisarillisena posliinitehtaana. Siitä hetkestä lähtien kaikki tehtaan tuotteet oli merkitty hallitsevan monarkin monogrammilla. Katariinan aikana tehtaalla työskenteli lahjakas ranskalainen kuvanveistäjä Jacques-Dominique Rachette. Hänen alaisuudessaan tehtaalla vakiintui ranskalaisen taiteen vaikutus ja klassismi, joka korvasi barokin ja rokokoon hienostuneisuuden ja ylellisyyden. Tuotteille oli tunnusomaista tiukka, siro yksinkertaisuus ja muotojen monumentaalisuus. Sisustusta hallitsivat antiikin koristeet ja aiheet.
pienoiskuva|208x208px|Kannellinen teekuppi, Keisarillinen posliinitehdas n. 1775.
1700-luvun loppu oli venäläisen posliinin kukoistusaikaa, Keisarillinen tehdas nousi yhdeksi Euroopan johtavista tuottajista. Keisarillisen tehtaan kunnian huipentuma olivat Katariina II:n tilaamat ylelliset astiastokokonaisuudet ”Arabesque”, (973 osaa 60 hengelle), ”Jahtinski” ja ”Kabinetski”, joissa osien lukumäärä on jopa tuhat esinettä. Tuotannon perusta muodostui veistoksellisista muotokuvista keisarinnasta ja monihahmoisista, hänen tekojaan ylistäviä pöytäkoristeista. Hänen Majesteettinsa luvalla tehtaalla syntyi perinne veistosten tekemisestä "Venäjän kansoja" -sarjaan, jossa oli 100 erilaista kuvanveistäjä Jean-Dominique Rachette'n (1744–1809) suunnittelemaa ihmistyyppiä. Jatkossa sarjaa täydennettiin teollisuusmiesten, käsityöläisten ja katukauppiaiden hahmoilla. Tehdas tuotti myös maalattuja maljakoita ja allegorisia maalauksia. Aikalaiset arvostivat ”Katariinan posliinia” samalla tavalla kuin suurten mestareiden maalauksia ja veistoksia.
vasen|pienoiskuva|193x193px|Tuoppi, Keisarillinen posliinitehdas n. 1780, pohjassa käsinmaalattu monogrammileima Є II (Jekaterina eli Katariina II).
Paavali I (1796–1801) peri äitinsä kiinnostuksen posliinitaidetta kohtaan. Hän toimitti tehtaalle suuria tilauksia, vieraili täällä paikan päällä ja esitteli mielellään tehdasta arvostetuille vierailleen. Pavlovilaisen ajan astiastot ovat pienimuotoisempia eivätkä enää niin valtavia. Paavalin aikana muotiin tulivat pienet astiakokonaisuudet: tête-à-tête -astiasto kahdelle hengelle ja solitaire-astiasto yhdelle hengelle. 1700-luvun viimeinen astiasto oli Paavali I:n tilaama astiasto Mikaelinlinnaan. Hänen kamaripaašinsa muistelmien mukaan: ”Hallitsija oli äärimmäisen ihailun tilassa, hän suuteli toistuvasti posliinin maalauksia ja sanoi, että tämä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista päivistä.”
pienoiskuva|267x267px|Kannellinen hajustemaljakko, 1780–1790-luku. Takana Jahtinski-astiaston maljakko, 1785–1787. Keisarillinen posliinitehdas.
1800-luku Vuonna 1808 Pietariin avattiin kauppa, jossa myytiin tehtaan tuotantoa. Parhaiten kaupaksi menivät suuret ja koristeelliset esineet, kun taas pienemmät ja yksinkertaisemmat tuotteet eivät olleet niin myyviä korkean hinnan vuoksi, koska muitten tehtaitten esineet olivat halvempia.
Vuonna 1802 Aleksanteri I:n käskystä tehdas siirtyi keisarin omistukseen ja siitä lähtien se toimi Venäjän keisarin luottamushenkilöiden johtamana. Keisariperheen tilaukset ja kaikenlainen taloudellinen apu olivat tärkeitä tehtaan toiminnalle. Aleksanteri II ei suhtautunut posliiniin niin intohimoisesti kuin edeltäjänsä ja tästä syystä tehtaan toiminta ja tuotanto alkoi pienentyä ja rappeutua. Tilanne kuitenkin muuttui Aleksanteri III:n aikoina, kun keisari otti henkilökohtaisesti vastuun tehtaan toiminnasta ja taideratkaisuista. Silloin myös keisarin käskystä kaikki keisariperheelle tehtävät esineet tehtiin kahtena kappaleena, toisen sai keisari ja toinen meni tehtaan museoon. Aleksanteri I:n (1801–1825) aikana tehdasta johti kreivi Dmitri Gurjev, joka toteutti mittavan tuotannon uudelleenjärjestelyn. Gurjev ei säästellyt kustannuksia houkutellakseen tehtaalle parhaat kotimaiset ja ulkomaiset käsityöläiset. Taideakatemian professori, kuvanveistäjä Stepan Stepanovitš Pimenov (1784–1833), yksi aikansa merkittävimmistä mestareista, nimitettiin veistosateljeen johtajaksi ja suunnittelijana oli myös arkkitehti Andrei Nikiforovitš Voronikin (1759–1814). Mukaan kutsuttiin myös Ranskan Sèvresin posliinimanufaktuurin parhaat maalarit, A. A. Adam, D. I. Moreau ja J. F. Svebach, venäläisiä mestareita olivat V. F. Meštšerjakov ja S. A. Golovim.
vasen|pienoiskuva|176x176px|Sotilaslautanen (Erillinen Orenburgin joukko-osasto, 22. jalkaväkidivisioona, Orenburgin linjapataljoona) Keisarillinen posliinitehdas 1842.
Aleksanteri I:n aikana keisarillinen posliini ei enää pelkästään kuvastanut keisarin suuria tekoja. Taiteilijat keskittyvät yhä enemmän kansallisiin teemoihin, joihin kiinnostus nousi erityisesti Napoleonin sodan jälkeen. Vuosina 1809–1816 luodusta kreivi, kuvanveistäjä Fjodor Petrovitš Tolstoin (1783–1873) suunnittelemasta Gurjevski-astiastosta pääosa on nykyään esillä Pietarhovin valtionmuseon Katariinan rakennuksessa, ja sitä pidetään oikeutetusti Keisarillisen tehtaan loistokkaana työnä. Isänmaallinen sota synnytti myös sarjan "sotilaslautasia", jotka kuvaavat kuuluisia kenraaleja, upseereita ja sotilaita kaikista aselajeista. Myös muotokuvat yleistyivät.
pienoiskuva|200x200px|Viinipullon jäähdytysastia, Keisarillinen posliinitehdas 1801–1825.