Mysteereistä (, ) on Andokideen kirjoittama oikeuspuhe, jonka hän piti omaksi puolustuksekseen vuonna 399 eaa. Hänen väitettiin osallistuneen Eleusiin mysteereihin ilman lupaa, vaikka hänellä oli niihin osallistumiskielto. Puheen numero Andokideen puheiden joukossa on 1.
Historia Tausta
Kun Andokides vuonna 415 eaa. teki ilmiantonsa Eleusiin mysteerien häpäisemistä ja hermien turmelemista koskien, hän teki sen turvautuen armahdukseen (), jonka Ateenan kansankokous oli erityisellä päätöksellä myöntänyt kaikille ilmiantajille. Myöhemmin Isotimides kuitenkin sai hyväksytyksi päätöksen, jonka mukaan kaikilta jumalanpilkkaan syyllistyneiltä ja rikoksensa tunnustaneilta oli kiellettävä pääsy agoralle ja temppeleihin. Andokideen vastustajat väittivät, että tämä päätös koski myös häntä. Tämä väite sai Andokideen lähtemään Ateenasta vuonna 415 eaa. Vuonna 411 tai 410 eaa. hänen yrityksensä saada kansalaisoikeuksiensa menettämispäätös kumottua puheellaan Paluusta epäonnistui.
Andokides pysyi maanpaossa vuoteen 403 tai 402 eaa. saakka, jolloin Thrasybuloksen johtama kolmenkymmenen tyrannin kaataminen ja sen yhteydessä julistettu yleinen armahdus saivat hänet toivomaan, että armahdus ulottuisi myös häneen. Armahduksen ansiosta Andokideen sallittiinkin jäädä Ateenaan, eikä hänen oikeudellisesta asemastaan aluksi puhuttu mitään. Hän saavutti pian jälleen vaikutusvaltaisen aseman ja merkittäviä tehtäviä.
Tämä näyttää kuitenkin herättäneen kateutta ja vihaa hänen entisissä vihollisissaan, sillä vuonna 400 eaa. Kallias vaati Kefisioksen, Agyrrhioksen, Meletoksen ja Epikhareen tukemana Andokideen estämistä osallistumasta kansankokoukseen sillä perusteella, ettei hän ollut koskaan virallisesti saanut takaisin kansalaisoikeuksiaan. Koska Kallias ei kuitenkaan uskonut menestyvänsä tällaisessa syytteessä, hän nosti Andokidesta vastaan sen sijaan syytteen mysteerien häpäisemisestä ja Eleusiin temppeliä koskevien lakien rikkomisesta.Andokides: Mysteereistä 110 jne.
Oikeudenkäynti
Syyttäjät siis väittivät, että Andokides oli rikkonut Isotimideen päätöstä osallistumalla Eleusiin mysteereihin ja astumalla Eleusiin temppeliin. Juhliin osallistuminen tai temppeliin astuminen ilman lupaa olisi luonnollisesti ollut jumalanpilkkaa. Häntä vastaan nostettu syyte olikin syytös jumalanpilkasta (). Jotta syyte voitaisiin todistaa, oli kuitenkin osoitettava, että Andokides todella kuului Isotimideen päätöksen soveltamisalaan. Toisin sanoen oli osoitettava, että hän oli vuonna 415 eaa. sekä syyllistynyt jumalanpilkkaan että tunnustanut sen. (Historiallisesti on epäselvää, oliko Andokides aiemmin tunnustanut osallistuneensa hermien turmelemiseen, vai oliko hän syytön; kummallekin näkemykselle on perusteita.)
Andokideen puolustus tähtääkin ennen kaikkea siihen, että hän ei ollut kyseisenä vuonna syyllistynyt jumalanpilkkaan — ei mysteerien häpäisemiseen eikä hermien turmelemiseen. Puhe tunnetaan tavallisesti nimellä Mysteereistä, koska mysteerit ovat siinä näkyvästi esillä. Richard C. Jebb huomauttaa, että yleisluontoisempi otsikko, kuten ”Puolustuspuhe jumalanpilkkasyytöstä vastaan”, olisi kuitenkin kuvannut paremmin sen sisältöä.
Tämä tulkinta selittää myös joitakin vaikeuksia. Andokides sanoo: ”Kefisios on nostanut syytteen minua vastaan voimassa olevan lain mukaan, mutta perustaa sen Isotimideen päätökseen.”Andokides: Mysteereistä 71. Toisin sanoen, Kefisios nosti tavanomaisen jumalanpilkkasyytöksen, mutta syyte perustui oletukseen, että Andokides oli rikkonut Isotimideen päätöstä. Häntä ei syytetty suoraan mysteerien häpäisemisestä tai hermien turmelemisesta, vaan hänen syyllisyytensä jompaankumpaan — tai molempiin — oletettiin. Andokides pyrkii osoittamaan, että tämä oletus on perusteeton ja että Isotimideen päätös ei siksi koske häntä.
Syyte, kuten kaikki uskontoa koskevat tapaukset, käsiteltiin kuningasarkontin johdolla. Koska todisteina saatettiin esittää (ja samalla paljastaa) mysteereihin liittyviä yksityiskohtia, tuomarit valittiin yksinomaan korkeimman asteen vihityistä. Pääsyyttäjä Kefisios sai avukseen Meletoksen, joka oli ollut osallisena Leonin murhaan kolmenkymmenen tyrannin aikana, sekä Epikhareen, joka oli toiminut samassa hallituksessa. Samalla puolella olivat myös Kallias ja Agyrrhios, joilla kummallakin oli henkilökohtainen riita Andokideen kanssa. Andokidesta puolustivat Anytos ja Kefalos, molemmat merkittäviä poliitikkoja ja suosittuja demokratian palauttamisen ansiosta. Lisäksi hänen fylensä eli heimonsa oli valinnut hänelle puolustuspuheenvuoron pitäjiä. On huomionarvoista, että kaksi tämän oikeudenkäynnin vastapuolilla ollutta miestä esiintyivät samana vuonna myös yhdessä kaikkein kuuluisimmista jumalanpilkkasyytteistä: Anytos oli varmasti ja Meletos todennäköisesti Sokratesta vastaan nostetun syytteen takana.
Puheen seurauksena Andokides sai vapauttavan tuomion.
Sisältö
Puhe Mysteereistä jakautuu kolmeen pääosaan. Ensimmäisessä Andokides osoittaa, ettei ollut syyllinen vuoden 415 eaa. tapahtumiin. Toisessa osassa hän esittää, että Isotimideen päätös on joka tapauksessa menettänyt merkityksensä. Kolmannessa osassa hän käsittelee useita muita sivukysymyksiä.
Osa 1: kohdat 1–69
Alun alkusanoissa Andokides korostaa vihamiestensä kaunaa; hän vetoaa siihen, että jäi oikeudenkäyntiin Ateenaan sen sijaan, että olisi vetäytynyt Kyproksella sijaitseville tiluksilleen – todisteena puhtaasta omastatunnosta; ja hän kääntyy vetoomuksella tuomareiden puoleen (kohdat 1–7).
Tämän jälkeen hän sanoo olevansa ymmällään siitä, mistä hänen tulisi aloittaa puolustuksensa. Uuden vetoomuksen jälkeen hän päättää aloittaa mysteereihin liittyvistä tapahtumista (8–10). Andokides sanoo, ettei itse häväissyt mysteerejä eikä ilmiantanut muita, jotka olisivat niin tehneet. Neljä henkilöä, neljällä eri kertaa, teki tällaisen ilmiannon: Pythonikos, joka toi orja Andromakhoksen todistamaan (11); Teukros (15); Agariste (16); ja Lydos (17).
Lydos syytti Andokideen isää Leogorasta. Leogoras kuitenkin voitti tämän oikeudenkäynnin ja sen lisäksi myös toisen, jonka nosti itse neuvoston jäsentä Speusipposta vastaan (17–18). (Tämä johtaa sivuhuomautukseen, jossa Andokides puolustautuu syytöstä vastaan, että olisi ilmiantanut isänsä ja sukulaisensa: 19–24.) Suurin ilmiantopalkkio () myönnettiin Andromakhokselle, toiseksi suurin Teukrokselle (27–28). Andokides kehottaa tuomareita tunnustamaan hänen syyttömyytensä mysteerien osalta (29–33).
Tämän jälkeen Andokides siirtyy hermien turmelemisen tapaukseen (34–69). Tässä asiassa pääasialliset ilmiantajat olivat: Teukros (34–35); Diokleides, jonka väitteet aiheuttivat yleisen paniikin (36–46); ja Andokides itse. Hänen paljastustensa olosuhteet, motiivit ja seuraukset esitetään yksityiskohtaisesti (47–69).
Osa 2: kohdat 70–91
Andokides esittää, että Isotimideen päätöslauselma on nyt mitätön, koska se on kumottu myöhemmillä päätöslauselmilla, laeilla ja valoilla (70–72). Seuraavaksi hän luettelee nämä:
Spartalaisten piirittäessä Ateenaa vuonna 405 eaa. säädettiin Patrokleideen päätöslauselma, joka palautti kansalaisoikeudet kaikille, joilta ne oli riistetty (73–79). Spartan kanssa tehdyn rauhansopimuksen jälkeen vuonna 404 eaa., jolloin kolmenkymmenen tyrannia perustettiin, kaikille maanpakolaisille myönnettiin vapaa oikeus palata (80). Tyrannien karkottamisen jälkeen vuonna 403 eaa. julistettiin yleinen armahdus (81). Samanaikaisesti, Teisamenoksen päätöslauselman mukaisesti, määrättiin lakien tarkistus. Kun tämä tarkistus oli suoritettu, säädettiin neljä uutta yleistä lakia (): 1) Yhdelläkään ”kirjoittamattomalla” lailla ei ole voimaa; 2) kansankokouksen tai neuvoston päätöslauselma () ei voi syrjäyttää lakia (); 3) lakia ei saa säätää yksittäistä henkilöä vastaan (); ja 4) tuomareiden tai sovittelijoiden päätökset entisen demokratian ajalta säilyvät voimassa, mutta tulevaisuudessa kaikkien päätösten on perustuttava siihen lakikokoelmaan, joka vahvistettiin arkontti Eukleideen virkavuonna 403 eaa. (Tämä ilmaistaan sanoilla .) (82–89.)
Lopuksi Andokides palaa kohdassa 81 mainittuun aiheeseen ja muistuttaa vuoden 403 eaa. armahdukseen liittyneestä valasta. Tämän jälkeen hän siteeraa neuvosmiesten ja tuomareiden virallisia valoja (90–91.)
Osa 3: kohdat 92–150
Andokides osoittaa, että jos armahduspäätöstä rikotaan hänen tapauksessaan, se voidaan rikkoa myös muiden tapauksessa. Syyttäjät – Kefisios, Meletos ja Epikhares – sekä muut olisivat eri tavoin itsekin alttiita rangaistukselle (92–105). Andokides havainnollistaa yleisten armahdusten myönteisiä vaikutuksia kahdella esimerkillä Ateenan historiasta: 1) maltillisuus, jota osoitettiin peisistratidien karkottamisen jälkeen; sekä 2) armahdus persialaissotien aikaan (106–109).
Sitten Andokides vastaa Kalliaan häntä vastaan esittämään syytteeseen. Kallias väitti, että Andokides olisi syytettä peläten asettanut turvananojan merkkinä toimivan oksan () Eleusiin temppelin alttarille mysteerien aikana. Turvapaikan hakeminen tai sen symbolin asettaminen temppeliin tuona aikana oli kuolemantuomion arvoinen rikos, koska se merkitsi rikollisen saapumista pyhään paikkaan juhlapyhänä (110–136.)
Andokides selittää tämän väärän syytöksen taustan: Kallias havitteli pojalleen perijätärtä, jonka kättä myös Andokides tavoitteli (110–123). Tämä johtaa poikkeamaan, jossa käsitellään kyseisen pojan syntymään liittyvää skandaalia (124–131). Tämän jälkeen Andokides hyökkää Kalliaan panettelijoiden, erityisesti Agyrrhioksen, kimppuun. Agyrrhios oli vilpillinen veronvuokraaja, jolla oli kaunaa Andokidesta kohtaan (132–136). Andokides myös pilkkaa syyttäjän väitettä, jonka mukaan jumalat olisivat pelastaneet näin suuren matkamiehen meriltä vain säästääkseen hänet myrkkymaljalle eli teloitettavaksi (137–139).
Puhe päättyy loppuhuipennukseen, joka keskittyy pääasiassa kolmeen teemaan: 1) kunnia, jonka Ateena on saanut armahduspolitiikastaan – kunnia, jota tuomarit ovat velvollisia ylläpitämään; 2) Andokideen esi-isien julkiset ansiot; sekä 3) hänen omat tulevat mahdollisuutensa palvella valtiota, jos hänet vapautetaan (140–150).
Arviointia
Puhe on Jebbin mukaan kokonaisuutena voimakas, vaikka siinä on ilmeisiä puutteita. Parhaiten järjestetty on puheen ensimmäinen osa (1–69), joka käsittelee kahta erillistä tapahtumakokonaisuutta: mysteerijuhliin liittyviä asioita ja hermien turmelemista. Tapahtumat esitetään pääosin selkeässä ja luonnollisessa järjestyksessä, vaikkakin tekstiä rasittavat jonkin verran Andokideelle ominaiset sivuhuomautukset; esimerkkinä tästä ovat kohdat 19–24.
Toinen osa (70–91), joka käsittelee niitä lakeja ja säädöksiä, jotka olivat tehneet Isotimideen päätöksen pätemättömäksi, ansaitsee vähemmän kiitosta. Se on yhtä aikaa laaja ja sekava: se sisältää tarpeettomia yksityiskohtia mutta jättää olennaisia mainitsematta.
Kolmas osa (92–loppu) on kokoelma irtonaisia aiheita, joilla ei ole yhteyttä toisiinsa eikä juurikaan sidettä varsinaiseen oikeustapaukseen. Tämä epäselvä liite todelliseen puolustuspuheeseen on kuitenkin merkityksellinen: se osoittaa Andokideen halun saada tuomarit ymmärtämään hänen vihollistensa tuntema henkilökohtainen katkeruus — mikä on luonnollista miehelle, jota oli jahdattu kuusitoista vuotta ilman todistettuja syytöksiä. Jaksot, joissa käsitellään Kalliasta ja Agyrrhiosta, vaikuttivat todennäköisesti tuomioistuimeen enemmän kuin mikään tavanomainen vetoaminen sääliin olisi tehnyt.
Mitä tyyliin tulee, puheen kieli on Jebbin mukaan kauttaaltaan teeskentelemättömän vaivatonta, selkeää ilman tietoisesti vältettyä kaunistelua, ja se kohoaa vaikuttavasti oikeissa kohdissa — esimerkiksi Ateenan vapaudenajan aiempien voittojen kohdalla (106–109) ja loppuhuipennuksessa (140–150). Suurin ansio koko esityksessä on kuitenkin sen kuvauksellisuus, vaihtelevuus ja elävä ote. Vankilakohtaus (48–53) ja Ateenassa vallinneen paniikin kuvaus (43–45) ovat ehkä parhaita esimerkkejä tästä.