Rauhasta (, ) eli Liittokunnasta (, )Aristoteles: Retoriikka 1418a30–35 (III.17). on Isokrateen kirjoittama puhe, joka kehottaa Ateenaa luopumaan merivallasta ja pyrkimyksestä ylivaltaan kreikkalaisten keskuudessa. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 8.
Historia
Kuten Isokrateen Areiopagipuhe (Areopagitikos), tämäkin poliittinen pamfletti on muodoltaan neuvoa-antava puhe, joka esitetään ikään kuin Ateenan kansankokouksessa pidetyksi.Isokrates: Rauhasta 1, 15. Tätä fiktiota ei kuitenkaan pidetä yllä yhtä johdonmukaisesti kuin Areiopagipuheessa, joka päättyy vetoomukseen kansankokoukselle. Tämän puheen päätös sopii paremmin esseeseen kuin keskustelupuheeseen, ikään kuin kirjoittaja olisi jo unohtanut lähtöoletuksensa.Isokrates: Rauhasta 145. Vuonna 357 eaa. niin kutsuttuun toiseen Ateenan liittoon kuuluneet Khios, Kos, Rhodos ja Byzantion kapinoivat Ateenaa vastaan. Tätä seurannut liittolaissota päättyi noin keskikesällä 355 eaa. rauhansopimukseen, jossa kapinoineet valtiot julistettiin itsenäisiksi eivätkä ne enää kuuluneet Ateenan liittoon. Puhe Rauhasta on todennäköisesti kirjoitettu rauhanneuvottelujen ollessa käynnissä, siis vuoden 355 eaa. ensimmäisellä puoliskolla.
Puheessa mainitut lähettiläiden ”tarjoukset” on ymmärrettävä liittolaisten lähettiläiden esittämiksi.Isokrates: Rauhasta 25. Rauhan ensialoitteet olivat kuitenkin tulleet Ateenasta Persian uhkailun painostamina. Richard C. Jebb huomauttaa, että tämän vuoksi on erikoista, ettei puheessa esiinny lainkaan viittausta Persian vihamielisyyteen.
Sisältö Sotapuolueen suosio
Puhuja aloittaa toteamalla, että jokainen, joka nousee puhujankorokkeelle tässä kansankokouksessa, tapaa vakuuttaa käsittelevänsä mitä suurinta ja vakavinta mahdollista asiaa. Tällä kertaa tällainen aloitus on hänen mukaansa todella paikallaan, sillä nyt on ratkaistavana kysymys sodasta tai rauhasta.
Puhuja siirtyy kuvaamaan sotapuolueen suosiota. Hän toteaa, että ateenalaisilla on tapana ajaa puhujankorokkeelta alas kaikki ne, joiden neuvot eivät miellytä heitä: yksityiselämässä imartelua vihataan, mutta valtion asioissa sitä siedetään. Tässä tilanteessa sodan puolestapuhujat ovat luonnostaan suosikkeja, sillä he lupaavat vallan ja vaurauden palauttamista. Rauhan kannattajilla ei ole tarjota tällaisia houkutuksia; he voivat vain kehottaa pysymään rauhallisina ja pidättäytymään epärehellisistä voitoista. He saarnaavat kaikkein vaikeinta hyvettä, tyytyväisyyttä. Puhuja ilmaisee pelkäävänsä sodan puolestapuhujien menestystä, sillä hän näkee joidenkin olevan sodanhaluisia ikään kuin jumalallinen ilmoitus olisi luvannut varman voiton. Jos tulevaisuus ei kuitenkaan ole näin varma, ateenalaisten tulisi hänen mukaansa kuunnella molempia puolia.
Seuraavaksi puhuja arvostelee ateenalaisia siitä, että he ovat liian valmiita tarttumaan riitoihin. Vanhempien kansalaisten tulisi muistaa ja nuorempien ainakin kuulla, että sodan puolestapuhujat ovat ennenkin ajaneet valtion vaikeuksiin, mutta rauhan kannattajat eivät koskaan. Silti Ateena on aina valmis syöksymään sotaan kenen tahansa puolesta, silloinkin kun se ei edistä kaupungin omaa etua. Puhuja selittää tämän johtuvan siitä, että yksityisissä asioissa neuvonantajat valitaan huolella, mutta julkisissa kysymyksissä kuunnellaan mieluummin juoppoja kuin selväjärkisiä, typeryyttä ennemmin kuin harkintaa.
Rauhan perusta ja edut
Puhuja myöntää, että ateenalaisten ennakkoluuloja vastaan puhuminen on raskasta työtä: valtio on kyllä demokratia, mutta sananvapaus kuuluu käytännössä vain tämän kokouksen kaikkein ajattelemattomimmille jäsenille ja teatterissa komediakirjailijoille. Koska hän ei kuitenkaan ole tullut kalastelemaan ääniä, hän sanoo puhuvansa avoimesti sen, mitä ajattelee — ensin siitä erityisestä asiasta, jonka puheenjohtajat ovat tuoneet käsiteltäväksi, ja sitten Ateenan asioista yleisemmin (kohdat 1–15).
Puhuja esittää tämän jälkeen, mikä hänen mukaansa on rauhan todellinen perusta, nimittäin Antalkidaan rauha. Hän katsoo, että Ateenan tulisi solmia rauha paitsi Khioksen, Rhodoksen ja Byzantionin myös koko muun maailman kanssa. Sen ei tulisi hyväksyä mitään tätä tilannetta varten erikseen laadittua sopimusta, vaan omaksua se laaja rauhansopimus, jonka Sparta ja Persia aikoinaan solmivat ja joka takasi jokaisen kreikkalaisen kaupungin itsenäisyyden.
Puhuja ennakoi vastaväitteen: miksi Ateenan pitäisi vapaaehtoisesti luopua hallussaan olevasta, jos Theba saa pitää Plataiain ja Thespiain. Hän lupaa osoittaa yleisillä perusteilla, että kaikki epäoikeudenmukaiset valloitukset ovat poliittisesti haitallista, mutta ilmoittaa aloittavansa tarkastelemalla, mitä seurauksia juuri tällaisella rauhalla olisi Ateenalle. Puhuja kysyy, eikö turvallisuus, vauraus ja koko Hellaan arvonanto olisi riittävä päämäärä, ja toteaa, ettei hän tiedä, mitä enempää voitaisiin toivoa. Juuri nämä hyödyt sota on vienyt ja juuri rauha ne palauttaisi. Sota on tuonut mukanaan vaaran, köyhyyden ja epäsuosion; rauhasta luopumalla Ateena voisi diplomatialla saavuttaa kaiken sen, mitä se nyt turhaan tavoittelee asein. Filippos II ei kiistelisi Amfipoliista Ateenan kanssa, eikä Kersobleptes kiistelisi Traakian Khersonesoksesta, jos heidät kerran saataisiin vakuuttuneiksi siitä, että Ateena on turvallinen naapuri eikä harjoita hyökkäävää politiikkaa. He saattaisivat jopa luovuttaa Ateenalle osan omastaan saadakseen sen oman valtansa takaajaksi. Näin Ateena voisi saada Traakiasta alueen, joka riittäisi sille itselleen ja joillekin ahdingossa oleville kreikkalaisille. Kun Athenodoros, yksityishenkilö, ja Kallistratos, maanpakolainen, ovat kyenneet perustamaan sinne kaupunkeja, kuinka paljon enemmän siihen pystyisikään Ateena. Tällaiset hankkeet kohottaisivat sen asemaa Hellaan silmissä paremmin kuin palkkasotureilla käydyt sodat (16–24).
Seuraavaksi puhuja varoittaa, että hyökkäävä kunnianhimo on ansa. Edellä sanottu riittää hänen mukaansa osoittamaan, että lähettiläiden ehdotus on Ateenalle edullinen. Hän kuitenkin haluaa kuulijoiden lähtevän pois paitsi vakuuttuneina tämän rauhan hyväksymisestä myös ymmärtäen yleisemmin, että on parempi pysyä rauhallisena kuin sekaantua toisten asioihin. Ateenalaiset kuvittelevat, ettei mikään voi sujua hyvin, elleivät he hallitse merta suurella laivastolla ja pakota muita kaupunkeja maksamaan veroja ja lähettämään edustajia Ateenaan. Puhuja toteaa, että rehellisyys on paras valtiollinen linja ja että hyökkäävään politiikkaan houkuteltu valtio muistuttaa eläintä, jonka syötti vetää ansaan. Ateenaa on hänen mukaansa pitkään turmellut lahjottujen huijareiden joukko, joka vaatii sitä jäljittelemään esi-isiä. Mutta ketä esi-isiä — Marathonin taistelun voittajia vai Sisilian katastrofin aiheuttajia? Jos edellisiä, ero heidän politiikkansa ja nyt suositellun välillä on niin suuri, että vain Ateenan epätoivoinen tila rohkaisee puhujaa tuomaan sen esiin. Esi-isät taistelivat kreikkalaisten puolesta Aasiaa vastaan; nykyinen Ateena tuo aasialaisia palkkasotureita Kreikkaa vastaan. He vaaransivat henkensä Hellaan turvallisuuden puolesta; nykyiset ateenalaiset eivät vaaranna omiaan edes ahneutensa tyydyttämiseksi. Köyhyydestään huolimatta Ateena maksaa palkkasotureille, joiden rikokset se peittelee ja jotka vaihtaisivat puolta korkeamman tarjouksen saadessaan. Aiemmin, niin Ateenan ollessa suosiossa kuin sen ollessa vihatuimmillaan, kansalaiset taistelivat itse kaupunkinsa puolesta, vaikka valtionkassa oli täynnä. Silloin muukalaiset ja orjat soutivat kolmisoutuja ja kansalaiset taistelivat. Nyt Ateena muistuttaa Persiaa: se on palkkasoturien työnantaja; laivastossa köyhät kansalaiset pakotetaan soutajiksi, kun taas muukalaiset kantavat aseita. Kun tehdään maihinnousu vihollisrannikolle, muukalainen astuu maihin kilpi ja keihäs kädessä, kansalainen tyyny mukanaan (25–48).
Ateenan nykytila
Seuraavaksi puhuja siirtyy kotimaan asioihin. Hän toteaa, etteivät Ateenan näkymät ulkomailla olisi toivottomat, jos sisäiset olot olisivat kunnossa — mutta ne herättävät hänen mukaansa suuttumusta. Ateenalaiset, jotka ylpeilevät olevansa maan omaa väkeä, ovat jakaneet kansalaisoikeuksia muukalaisille yhtä huolettomasti kuin triballit tai leukanit. Lahjonnasta säädetään kuolemanrangaistus, ja silti kansankokouksen suurimmista lahjusten ottajista tehdään kenraaleja. Perustuslakia vaalitaan valtion elämän ehtona, mutta rauhan kannattajia syytetään oligarkian tavoittelusta, samalla kun sotaa suositaan, vaikka juuri sota on kahdesti kaatanut demokratian. Ateenalaiset pitävät itseään kokeneina puhujina ja hallintomiehinä, mutta eivät tunne omaa tahtoaan edes päivän vertaa. He katsovat olevansa kreikkalaisista älykkäimpiä ja kuuntelevat silti halveksittavimpia neuvonantajia, uskoen kaupungin vartioinnin huonoimmille kansalaisille. Esi-isät katsoivat parhaiden neuvonantajien olevan parhaita kenraaleja; nykyiset neuvonantajat eivät kelpaa johtajiksi, ja täydet valtuudet annetaan kaikkein kyvyttömimmille (49–56).
Puhuja ennakoi vastakysymyksen: jos Ateenan politiikka on näin huonoa, miksi se on silti muiden kaupunkien veroinen? Hän vastaa, että kilpailijat ovat yhtä heikkoja. Ateena pelastaa thebalaiset ja thebalaiset Ateenan; kummankin kannattaisi maksaa toisen kansankokouksen jäsenille palkkaa, sillä mitä useammin kokoukset kokoontuvat, sitä parempi vastapuolelle. Jos joku harkitsevampi kuulija, joka myöntää olot näin pahoiksi, kysyisi, mitä parannuskeinoa puhuja ehdottaa, hän myöntää joutuvansa pulaan — ei siksi, ettei hänellä olisi tyydyttävää vastausta, vaan siksi, ettei hän tiedä sellaista, joka miellyttäisi kuulijoita (57–62).
Sitten puhuja siirtyy esittämään lääkkeen Ateenan vaivoihin ja toteaa, että todellinen kansallinen vauraus perustuu uskonnolliseen kunnioitukseen naapureiden oikeuksia kohtaan. Hän kysyy, miten tällainen luonteenlaatu saataisiin Ateenassa helpoimmin aikaan, ja vastaa: luopumalla merivallasta. Hän pyytää kuulijoita kestämään sen, että hän sanoo tämän vallan olevan epäoikeudenmukainen, kestämätön ja hyödytön. Epäoikeudenmukainen se on siksi, ettei yhdellä kaupungilla voi olla oikeutta hallita koko Hellasta — periaate, jonka Ateena itse aikanaan julisti Spartan tapauksessa. Kestämätön se on siksi, että edes rikkaus ei kyennyt sitä ylläpitämään, ja Ateena on nyt köyhä. Hyödytön se on näistä syistä ja vielä muista, joista puhuja lupaa puhua, jos häntä kuunnellaan Ateenan neuvojana eikä sen parjaajana (63–73).
Merivallan vaikutus
Tämän jälkeen puhuja vertailee Ateenaa ennen merivallan aikaa ja sen jälkeen. Ero näiden aikakausien välillä on hänen mukaansa sama kuin ero Aristeideen, Themistokleen ja Miltiadeen sekä toisaalta Hyperboloksen, Kleofonin ja nykyisten demagogien välillä. Ennen Ateena nautti kreikkalaisten ihailua ja luottamusta, sillä se oli taistellut heidän puolestaan. Valta kuitenkin turmeli ja alensi sen: kansalaiset eivät uskaltaneet astua muurien ulkopuolelle kohtaamaan vihollista, laivasto — jonka miehistö koostui koko Kreikan pahimmista aineksista — oli sen vitsaus, ja vain Spartan maltillisuus pelasti Ateenan poliittiselta hävitykseltä.
Puhuja kuvaa sitten kaupungin merivallan ajan miehiä. He olivat kehittäneet epäsuosion taidon tieteeksi. Teatterissa, Dionysia-juhlien aikana, heillä oli tapana esitellä liittolaisilta kerättyjen varojen tase ja tuoda samalla esiin sodassa kaatuneiden lapset — muistuttaen liittolaisia heihin kohdistetusta riistosta ja muita kreikkalaisia siitä kurjuudesta, joka oli saatu aikaan tällä saaliilla. Nämä samat miehet suunnittelivat sotaretkiä Sisiliaan, Italiaan ja Karthagoon aikana, jolloin viholliset pitivät jo Ateenan esikaupunkeja hallussaan.