Galitsian ja Lodomerian kuningaskunta (, , ) oli Itävallan keisarikuntaan, ja sittemmin Itävalta-Unkariin, kuulunut osa.
Historia Kuningaskunta muodostettiin vuonna 1772 Puolan ensimmäisen jaon jälkeen, kun kuningaskunnan alueet liitettiin Itävallan keisarikuntaan. Kuningaskunnan nimellä haluttiin luoda jatkumon tunne keskiaikaiseen Unkarin kuninkaisiin, jotka 1200-luvulla alkoivat käyttää titteleitä "Galitsian ja Lodomerian kuningas", minkä kautta Habsburgit oikeuttivat valtansa alueella.
Vuonna 1850 keisarin antamalla määräyksellä alueelle taattiin autonomia. Alueen eri etniset ryhmät (mm. puolalaiset ja ukrainalaiset) nostettiin keskenään tasa-arvoiseen asemaan samana vuonna. Lisäksi kuningaskunnassa sallittiin paikallisten kielten säilyttäminen vuonna 1850, mutta tämä lopetettiin jo seuraavana vuonna. Paikallinen parlamentti, Galitsian sejm, perustettiin vuonna 1861. Galitsian sejmin vaalit käytiin omaisuuteen perustuvan äänioikeusjärjestelmän perusteella, minkä vuoksi politikassa päätösvalta oli puolaisella aatelilla.
Wien yritti aluksi kontrolloida muun muassa paikallisten käyttämää aakkosistoa, mutta Frans Joosef I päätti vuonna 1861, että paikalliset saavat vapaasti valita, käyttävätkö kyrillisiä vai latinalaisia aakkosia. Tätä koskeva niin sanottu aakkossota oli alkanut jo 1800-luvun alussa.
Ruuasta oli säännöllisesti pulaa, ja alueelliset nälänhädät yhdessä väkiluvun räjähtämisen kanssa ajoivat paikallisia muuttamaan pois: 1880-luvulta aina ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka kuningaskunnan alueelta muutti pelkästään Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan noin 420 000 ukrainalaista ja 390 000 puolalaista.
Kuningaskunta hajosi Itävalta-Unkarin mukana vuonna 1918. Sen itäosiin perustettiin 1. marraskuuta 1918 Länsi-Ukrainan kansantasavalta.
Hallinto ja väestö Kuningaskunnan hallinnollinen keskus oli Lviv. Krakovan vapaakaupunki liitettiin kuningaskuntaan vuonna 1846, kun sen alkujaan Preussin, Venäjän ja Itävallan takaama nimellinen itsenäisyys poistettiin Krakovan kansannousun jälkeen.
Kuningaskunnan ensimmäistä vuosisataa leimasi Wienin vahva rooli sen hallinnassa. Keisari nimitti alueelle kenraalikuvernöörin, joka oli kansojen kevääseen asti aina Itävallan saksalainen. Ensimmäinen paikallinen kenraalikuvernööri oli Agenor Gołuchowski, joka toimi virassa katkonaisesti 1850–1870 -luvuilla. Vuonna 1871 myönnetyn autonomian myötä Wieniin perustettiin erillinen galitsialaisasioiden ministeriö, kun taas kenraalikuvernöörin virka muutettiin varakuninkaaksi. Gołuchowski oli liittolaisineen vakuuttanut keisarin siitä, että näillä toimilla poliittinen radikalismi saataisiin kuningaskunnassa tukahdutettua.Davies (2012): s. 469–470
Keisari Joosef II allekirjoitti syyskuussa 1781 määräyksen, jolla mahdollistettiin käsityöläisten ja maanviljelijöiden muutto muualta keisarikunnasta Galitsiaan ja Lodomeriaan. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut niinkään saksalaistaa aluetta. Kuningaskunnan uskonnollinen ja kielellinen jakauma seurasivat toisiaan: puolankieliset olivat suurimmaksi osaksi roomalaiskatolilaisia ja ukrainankieliset kreikkalaiskatolilaisia. Jiddišiä puhuvat juutalaiset olivat suurimmaksi osaksi assimiloituneet puolankieliseen väestöön.Davies (2012): s. 450 Autonomian myötä puolan kielestä tuli näkyvä hallinnon ja koulutuksen kieli. Ukrainan kieli määrättiin ruteenien koulujen opetuskieleksi vuonna 1893.Remy s. 136. Lukutaidottomuus ukrainalaisten keskuudessa oli yleistä: vuonna 1905 vain 24 % osasi lukea, kun taas keisarikunnan saksan- ja tšekinkielisten keskuudessa vastaava luku oli 95 %.
Vuosina 1849–1910 Galitsian väestö kasvoi 4,9 miljoonasta 7,9 miljoonaan.Remy s. 131. Itävalta-Unkarin vuoden 1910 väestönlaskennassa kuningaskunnan asukasluku oli 8 025 700. Sen pinta-alaksi ilmoitettiin kymmenen vuotta aikaisemmin 78 497 km2.
Galitsian väestöön kuului ortodoksinen ja venäläismielinen vähemmistö, johon valtiovalta suhtautui kielteisesti ja pitkin hampain. Venäläismielisten myötä Galitsiaan palasi 1890-luvulla ortodoksinen vähemmistökirkko. He käyttivät julkaisuissaan venäjää ja perustivat oman puolueen, Venäläisen kansallispuolueen.Remy s. 138.
Galitsian radikaalit ruteenit perustuivat vuonna 1890 Ruteeniukrainalaisen radikaalipuolueen. Se oli ensimmäinen ukrainalainen poliittinen puolue.Remy s. 134. Galitsian radikaalit ja kansallisdemokraatit tekivät joulukuussa 1912 salaisen yhteispäätöksen, jonka mukaan sodan syttyessä koko ukrainalainen yhteisö asettuisi Itävalta-Unkarin puolelle Venäjän keisarikuntaa vastaan.Remy s. 141.
Talous Kuningaskunnan talous ei ollut kovinkaan kehittynyt. Esimerkiksi maatalous oli takapajuista verrattuna keisarikunnan läntisiin osiin. Maaorjuus oli voimassa aina vuoteen 1848 asti ja suurin osa tuotteliaasta maasta oli puolalaisten suurmaanomistajien käsissä. Pieni joukko vapaita talonpoikia keskittyi kuningaskunnan eteläosissa sijaitseville ylämaille. Maataloustyötä tekevät pyrkivät elämään omavaraisesti, koska he suhtautuivat epäilevästi rahatalouteen ja lainaan, jonka toiminnassa juutalaiset olivat yliedustettuina.Davies (2012): s. 455–456
Joosef II:n kaudella kuningaskunnan infrastruktuuria alettiin kehittää huomattavasti muun muassa rakentamalla teitä. Sittemmin kuningaskuntaan rakennettiin myös kattava rautatieverkosto.
Drohobytšin ja Boryslavin lähistöltä löydettiin öljyä 1850-luvulla, mikä oli huomattava piristys kuningaskunnan talouteen, kun Ranska ja Preussi alkoivat investoida sinne.Davies (2012): s. 457 Alueesta, joka tuotti parhaimmillaan 90 % koko Itävalta-Unkarin ja 4 % koko maailman öljystä, alettiin käyttää nimitystä "Puolan Baku". Öljyntuotanto alkoi kuitenkin vähentyä vuodesta 1910 eteenpäin ja ensimmäisen maailmansodan aikana kuningaskunta oli keskusvaltojen tärkein yksittäinen öljyn lähde, joskin Venäjä miehitti öljykenttiä syyskuusta 1914 toukokuuhun 1915 välisenä aikana.
Lähteet
Viitteet
Luokka:Itävallan keisarikunta Luokka:Itävalta-Unkari Luokka:Ukrainan entiset valtiot ja valtiomuodostelmat Luokka:Puolan entiset valtiot ja valtiomuodostelmat