Leirikokous tarkoittaa ulkoilmassa pidettyä herätyskokousta. Alkuperältään leirikokous on kirkkokuntien välinen työmuoto, johon osallistujat tulivat paikalle varautuneena leiriytymään kokouspaikallle usean päivän ajaksi. Leirikokous kehittyi 1800-luvulla suurten herätysten aikana presbyteeristen herätysliikkeiden johdolla.Eller, D. B.: Camp Meeting Teoksessa Nämä tapahtumat, joita järjestettiin usein luonnonympäristöissä, kuten metsäisissä lehdoissa tai aukeilla loppukesän aikana. Leirikokousten alkuvaiheen keskeisenä hamona pidetään presbyteeri James McGreadya.
Joissakin kokouksissa kerrotaan olleen peräti 10 000–20 000 ihmistä. Leirikokousten suosion taustalla oli rajaseudun uskonnollisuudelle tunnusomainen tunnepitoisuus, johon vaikuttivat luonnollinen ulkoilmaympäristö, irtautuminen kodin ja maatilan arjesta, tapahtuman sosiaalinen ja yhteisöllinen luonne sekä saarnaajien kehotukset.
Saarnaajien teologia vaihteli, mutta yleensä niiisä korostettiin kääntymistä. Kriitikot pitivät leirikokousherätystä vääränä uskontona ja harhana, joka edisti liiallisuuksia ja hajaannusta. Puolustajat uskoivat, että leirikokoukset ilmensivät aitoa ja ”siunattua uskonnon herätystä”. Näitä kahta näkemystä ei ole vieläkään sovitettu yhteen. On selvää, että evankeliumi tavoitti tuhansia, mutta jotkin kirkkokunnat (erityisesti presbyteerit) jakautuivat vakavasti.
Historia
Vaikka ulkoilmasaarnaaminen oli osa suurta herätystä ja varhaista amerikkalaista metodismia, varsinainen leirikokous kehittyi Kentuckyssa presbyteeristen herätysliikkeiden johdolla. Ensimmäinen näistä pidettiin Gasper Riverillä Loganin piirikunnassa (heinäkuu 1800), James McGreadyn johdolla. Sitä seurasi Cane Ridge Bourbonin piirikunnassa (elokuu 1801), Barton W. Stonen johdolla. Nämä kokoukset sekä muut, joita pian seurasi, muovasivat ”suurta herätystä” ja protestanttisuuden kehitystä Alleghenyvuorten länsipuolisilla alueilla useiden vuosikymmenten ajan.
Vuoteen 1811 mennessä metodistipiispa Francis Asbury kirjoitti päiväkirjassaan, että Georgian ja Michiganin välisellä rajaseudulla järjestettiin vuosittain yli 400 leirikokousta. 1840-luvun puoliväliin mennessä baptistit ja presbyteerit olivat luopuneet leirikokouksista sisätiloissa kirkollisissa rakennuksissa pidettävien ”pitkittyneiden” herätyskokousten hyväksi. Metodistit sen sijaan institutionalisoivat kokoukset suunnittelemalla jokaisen yksityiskohdan aina pysyvien kokouspaikkojen rakentamiseen saakka. Jotkin näistä kehittyivät myöhemmin Chautauqua-tyylisiksi kokoontumisiksi tai perheiden lomakeskuksiksi. Myöhäisellä 1800-luvulla leirikokouksesta tuli merkittävä osa pyhitysliikkeen herätysliikkeitä.
Vaikutus Leirikokoukset vaikuttivat rajaseudun uskonnolliseen ja sosiaaliseen elämään monin tavoin. Äkillisen kääntymiskokemuksen korostaminen pyrki vähentämään opillisen saarnaamisen minimiin, murentamaan vanhat uskontunnustukselliset normit ja heikentämään käsitystä oppineesta paimentyöstä. Leirikokouksissa korostetut protestantismin individualistiset ja aktiiviset asenteet vastasivat rajaseudun elämän luonnetta ja läpäisivät lopulta maaseutu-Amerikan uskonnollisen näkemyksen. Leirikokoukset säilyivät kesäisinä raamattukonferensseina 2000-luvulle asti, mutta niiden suhteellinen merkitys väheni vuoden 1890 jälkeen yhdessä ne synnyttäneen rajaseutuyhteiskunnan kanssa.
Lähteet
Luokka:Kristilliset käsitteet Luokka:Jumalanpalvelukset