Eksistentiaalilause on yksi syntaktisista lausetyypeistä. Se on lause, jonka päätehtävänä on todeta tai kieltää jonkin olemassaolo jossakin tai johonkin aikaan.

Eksistentiaalilauseet maailman kielissä Eksistentiaalilauseen käsitteen on tuonut kielitieteeseen viimeistään Otto Jespersen 1920-luvulla, ja sitä käytetään useiden kielten lauseopin kuvauksessa, mutta ei ole aivan selvää, mikä näille eri kielten ”eksistentiaalilauseille” on yhteistä. Louise McNallyn mukaan eksistentiaalilauseeksi voi nimittää lausetyyppejä, jotka jollakin tavalla rakenteeltaan poikkeavat normaalista väitelauseesta ja joiden merkitykseen tai tehtävään sisältyy jonkin uuden olion läsnä- tai olemassaolon tuominen keskusteluun tai tekstiin. Tämä olemassaoleva olio on usein jokin muu lauseenjäsen tai jossain muussa asemassa tai muodossa kuin tyypillinen subjekti.

Eksistentiaalilauseet muodostetaan useissa kielissä erityisen eksistentiaalipredikaatin avulla, joka poikkeaa normaalista ’olla’-verbistä. Esimerkiksi espanjan hay (no hay dos sin tres ’ei ole kahta ilman kolmea’) on historiallisesti kehittynyt verbin haber ’omata’ ja demonstratiivipronominin y sulaumasta. Toinen tavallinen eksistentiaalilauseiden tyyppi muistuttaa ’olla’-verbillisiä ns. kopulalauseita mutta sisältää subjektin paikalla lauseen alussa sijaitsevan ns. ekspletiivipronominin, esimerkiksi englannin there: there is a small child in line ’jonossa on pieni lapsi’. Useissa kielissä eksistentiaalilauseet muistuttavat omistusrakennetta (esimerkiksi katalaanin hi ha un tresor amagat a dins ’sisälle on kätkettynä aarre’, kirjaimellisesti ”siellä omaa aarteen...”). Ekspletiivin jäljessä esiintyvä verbi voi olla jokin muukin kuin ’olla’ tai ’omata’, esimerkiksi ’antaa’ (saksan es gibt viele Gänseblümchen in meinem Garten ’puutarhassani on paljon tuhatkaunoja’, kirjaimellisesti ”se antaa paljon tuhatkaunoja...”) tai ’löytyä’, kuten ruotsissa: det finns barn som gärna äter spinat ’on (kirjaimellisesti: ”se löytyy”) lapsia, jotka mielellään syövät pinaattia’.

Eksistentiaalilause suomen kielessä Suomen kielen kuvaukseen eksistentiaalilauseen käsitteen toi Osmo Ikola 1950-luvulla. Koska suomen eksistentiaalilauseita ei muodosteta erityisen ekspletiivin tai eksistentiaalipredikaatin avulla, eksistentiaalilauseen määritteleminen suomen kieliopissa on hankalampaa kuin esimerkiksi ruotsissa tai englannissa. Iso suomen kielioppi kuvaa eksistentiaalilauseen eräänlaisena prototyyppisten ominaisuuksien kimppuna ja lukee sen niin kutsuttuihin erikoislausetyyppeihin, joille on ominaista se, että subjektia ei ole tai se poikkeaa tyypillisestä subjektista. Iso suomen kielioppi pitää eksistentiaalilauseiden subjektia omana subjektityyppinään ja käyttää siitä nimitystä e-subjekti. E-subjektilla on objektimaisia piirteitä, eivätkä kaikki tutkijat pidä sitä subjektina lainkaan.

Tyypillisessä eksistentiaalilauseessa on

verbinä olla (Tässä on virheitä); teemapaikassa lauseen alussa subjektin sijasta paikanilmaus (Tässä on virheitä); ”subjektina” jaollinen olio (ainesana tai monikko), joka on partitiivissa; ”subjektina” aiemmin mainitsematon olio; verbi aina yksikön 3. persoonassa myös monikollisten ”subjektien” yhteydessä; kiellon yhteydessä ”subjekti” partitiivissa (Kopissa ei ole kania).

Kaikilla eksistentiaalilauseilla ei kaikkia näitä ominaisuuksia ole: esimerkiksi verbinä voi olla jokin muu kuin ’olla’ (Tähän on pujahtanut virheitä) tai ”subjekti”, jos se ilmaisee kokonaista joukkoa tai määrää, voi olla myös nominatiivissa (Täällä on kaupungin parhaat pitsat). Suomen kielessä eksistentiaalilauseen ja tavallisen intransitiivisen (objektittoman) lauseen raja ei olekaan täysin selvä.

Lähteet

Luokka:Lauseoppi