Pertti Olavi ”Spede” Pasanen () oli suomalainen koomikko, näyttelijä, käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja, tuottaja, lauluntekijä ja keksijä, jota on kutsuttu ”viihteen yleismieheksi”. Hän oli suosittu ja menestynyt viihteentekijä Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle asti.
Pasanen aloitti uransa 1950-luvulla studioelokuvien sivurooleissa. 1960-luvulla hän teki omia sketsiohjelmia radioon ja televisiolle ja loi sarjan menestyneitä elokuvakomedioita, kuten X-Paroni, Pähkähullu Suomi, Millipilleri ja Noin 7 veljestä. 1970-luvulla Pasanen keskittyi yksinomaan elokuviin ja loi Uuno Turhapuron hahmon, jonka ympärille rakennettu elokuvasarja kasvoi 19-osaiseksi ja jonka avulla hän saavutti suurimmat yleisömenestyksensä. 1980-luvulla hän teki paluun televisioon, ensin jatkamalla jo 1960- ja 1970-luvulla tehtyä Spede Show’ta ja sitten kilpailuohjelma Speden Speleillä. Pasanen sijoittui sijalle 17 Yleisradion järjestämässä Suuret suomalaiset -kilpailuohjelmassa.
Lapsuus ja nuoruus Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen (o.s. Rantala) esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen syntyi vielä kaksi lasta, Risto vuonna 1932 ja Virpi 1936.Marjamäki 2017, s. 11, 12. Pasasen perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” oli peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja seurasi Pasasta jo nuoresta iästä. ”Speedy” viittaa Warner Brothers -yhtiön Looney Tunes- ja Merrie Melodies -piirroselokuvien sankarihiiri Speedy Gonzalesiin.
Spede aloitti kansakoulun vuonna 1937 Kuopion Puistokoulussa, jota kävivät samaan aikaan myös hänen etäinen sukulaispoikansa, tuleva näyttelijä Veijo Pasanen, tuleva harmonikansoittaja Veikko Ahvenainen ja tuleva elokuvaohjaaja Rauni Mollberg. Veikko Ahvenainen on myöhemmin muistellut Speden olleen jo kansakoulupoikana tunnettu kekseliäisyydestään sekä erilaisten temppujen ja kepposten tekijänä.Markus Similä: Veikko Ahvenainen – Täysin palkein, s. 18–19. Jyväskylä: Gummerus, 2001. .
Spede aloitti työnteon jo kymmenvuotiaana ja ansaitsi taskurahoja muun muassa postinlajittelijana junassa ja Palatsi-elokuvateatterin paikannäyttäjänä. Hän osallistui myös tukinuittoon isänsä kanssa ja myöhemmin vaativampiin metsätöihin.Marjamäki 2017, s. 22, 23.
Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo lapsena elokuvat, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Urheilu- ja pelilajeissa hän yleensä voitti muut – vastapainoksi hänet tunnettiin huonona häviäjänä. Hänen koulumenestyksensä oli kohtalainen ensimmäiset neljä vuotta ennen Kuopion lyseoon siirtymistä. Spede oli lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Hänen arvosanansa sen sijaan laskivat. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista.Marjamäki 2017, s. 31–40.
Kun Spede oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, vanhemmat päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Spede siirtyi syksyllä 1950 Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1952. Seuraavan vuoden hän suoritti asepalvelusta ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.Marjamäki 2017, s. 42, 63.
Ura Elokuvanäyttelijä Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia.Marjamäki 2017, s. 72. Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Pasaselle 1954 roolin statistina elokuvassa Laivan kannella, jossa tämä nähtiin merimiesseurueen jäsenenä.Marjamäki 2017, s. 82, 83.
Jo Kuopion lyseossa Pasanen kokosi yhtyeen nimeltä Bluff Brothers, johon hänen lisäkseen kuuluivat Pentti Nevaluoma ja myöhemmin Helsingissä mukaan liittynyt Matti Kuusla. Yhtyeen esityksissä Nevaluoma soitti kitaraa, ja Pasanen ja Kuusla päästivät erilaisia ääniä soiton sekaan. Bluff Brothers soitti Pasasen omissa ohjelmissa ja yleisötapahtumissa. Yhtye hajosi 1963 Nevaluoman muutettua ravintoloitsijaksi Jyväskylään.Marjamäki 2017, s. 102.
Spede Pasasesta tuli 1950-luvulla Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” Villi Pohjola (1955). Samalla Pasanen etsi mahdollisuutta saada jalkaansa muidenkin filmiyhtiöiden ovenrakoihin. 1950-luvun aikana hän näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten Tyttö lähtee kasarmiin (1956), Vääpelin kauhu (1957) ja Asessorin naishuolet (1958). Hän myös koe-esiintyi Tuntemattoman sotilaan Rokan rooliin, mutta osa meni Reino Tolvaselle. Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) ja Pekka ja Pätkä Suezilla (1958).Marjamäki 2017, s. 84–86.
Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin Don Quijotesta. Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen. Don Quijote -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa. Vierailu oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.Marjamäki 2017, s. 90–93.
Mikko Niskasen elokuva Hopeaa rajan takaa (1963) oli merkkipaalu Pasasen uralla: ensimmäinen ja ainoa vakava päärooli, ja viimeinen rooli muiden tuottamassa elokuvassa. Osa oli vakavuudestaan huolimatta elokuvan koomisin, rallatteleva ja naisten perään haikaileva Toivo Paukku. 1950-luvun lopulta alkaen Pasanen alkoi vallata alaa radiossa ja televisiossa.Marjamäki 2017, s. 107, 108.
Radiokoomikko pienoiskuva|Yleisradion ajanvietetoimituksen työntekijöitä vuonna 1960: Spede Pasanen, Aune Haarla ja Antero Alpola. 1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisen ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä aukeni ajanvietetoimittajan paikka vuonna 1956, Pasanen lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Toimeen valittiin kuitenkin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. Yhtiössä vapautui 1959 jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.Marjamäki 2017, s. 89, 90, 96.
Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, kreisikomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kuin kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia Aamutuimaan, ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan luonnehdinnan mukaan ohjelma ei ollut ”mikään unestaan heränneitä jalkeille saattava äänilevyohjelma eikä liioin Tarvajärven kauden pullakahvin tuoksuinen tuokio vaan crazy-henkinen, Speden persoonallinen, lähes ilman apujoukkoja toteuttama pölvästelyshow”.Marjamäki 2017, s. 41, 97.Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä: Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960, s. 196. Hämeenlinna: Karisto, 1988.
Ohjelmat vaihtoivat nimiä, mutta niiden perusidea pysyi samana: kuulijat yllättävä kohellus ja sanasekoilu. Pasasen kynästä syntyivät esimerkiksi Kesäterässä-, Ruljanssiriihi- ja Hupiklubi-viihdeohjelmat. Ne olivat tunnin mittaisia, lauantai-iltoina suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin musiikkia, sketsejä ja irtovitsejä.Marjamäki 2017, s. 98.
Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi ohjelmaan vakituisen vastaparin itselleen ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pasanen etsi papukaijalle sopivaa esittäjää useiden näyttelijöiden joukosta ja valitsi lopulta Leo Jokelan. Pasanen keksi Pula-ahon puhetyylin kehottaessaan Jokelaa matkimaan visailujuontaja Tauno Rautiaista. Jokela esitti sketseissä Pula-ahoa puhumalla Rautiaisen tyyliin hampaat yhdessä. Tätä kautta sekä Pasanen että myös aiemmin sivurooleissa nähty Jokela alkoivat tulla suurelle yleisölle tutummaksi. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja ja niitä tehtiin kymmenittäin vuosien 1960–1964 aikana. Pasanen julkaisi G. Pula-ahosta kirjan Papukaija G. Pula-ahon seikkailut, joka sisälsi papukaijan koottuja sketsejä.Marjamäki 2017, s. 99–101.
Antero Alpola kirjoitti myöhemmin muistelmissaan pitäneensä varmana, ettei Spede Pasanen ollut radioon tullessaan kuvitellutkaan että kyseessä olisi hänen lopullinen paikkansa, vaan se tulisi olemaan vain eräs etappi omalla uralla: ”Hän on siinä määrin persoonallinen ohjelmantekijänä, että ’normaali’ toimittajan työ ei hänelle kerta kaikkiaan istu. Hän ei kuuntele toisten valmiita nauhoja ja tee niihin korjauksia, ei ideoi toisille, ei kahlaa käsikirjoituksia läpi. Eikä ota yhteyksiä henkilöihin elleivät nämä liity hänen omaan ohjelmaansa. Käsitykseni mukaan hän ei ole edes ryhmätyöskentelijä, vaikka ryhmien kanssa työskenteleekin ja niitä tarvitsee. Ryhmä palvelee hänen tarkoituksiaan.”Alpola 1988, s. 199–200.
Radio alkoi käydä Pasaselle ahtaaksi 1960-luvun puoltaväliä kohden. Hän teki yhä enemmän omia viihdytyskeikkojaan ja ajautui palkkariitoihin Yleisradion johdon kanssa. Palkkariita oli pääsyy siihen, miksi Pasanen erosi tehtävästään vuonna 1964 ja siirtyi kokonaan elokuva- ja televisiotuotantopuolelle.Marjamäki 2017, s. 104, 105.
Itsenäinen elokuvantekijä pienoiskuva|upright|Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta X-Paronissa vuonna 1964. pienoiskuva|upright|Pasanen, Virtanen ja Kokkonen vuonna 1968. Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Hopeaa rajan takaa -elokuvan kuvauksissa. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Yhteinen esikoiselokuva Yö vai päivä (1962) oli tehnyt yhtiölle suuret tappiot. Jarva ja Pakkasvirta sopivat Pasasen kanssa yhteisestä komediaelokuvasta, jolle voitiin povata hyvää menestystä. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Pasanen hankkisi rahoituksen, vastaisi elokuvan sisällöstä ja tarinasta sekä näyttelisi pääosan. Yhteistyön tuloksena oli komedia X-Paroni (1964), joka oli ensi-iltavuotensa menestynein elokuva.Marjamäki 2007, s. 136, 137.