Suomen Keskusta r.p. (lyhenne Kesk., ; vuoteen 1965 Maalaisliitto, vuosina 1965–1988 Keskustapuolue), lyhyemmin keskusta, on suomalainen keskustalainen sosiaaliliberalistinen puolue. Puolueen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2024 lähtien Antti Kaikkonen. Puolueella on 23 kansanedustajaa eduskunnassa, ja se on nykyisin Suomen neljänneksi suurin puolue. Keskustalla on Euroopan parlamentissa kaksi edustajaa: Elsi Katainen ja Katri Kulmuni.
Keskusta kuvaa itsensä suomalaisena kansanliikkeenä. Arvoissaan puolue korostaa vastuuta ja vapautta, yhteisöllisyyttä ja välittämistä, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, sivistystä, ylisukupolvisuutta, kestävää luontosuhdetta ja paikallisuutta. Keskustan ideologiaan on viitattu myös alkiolaisuutena.
Keskusta perustettiin vuonna 1906 nimellä Maaseutuväestön liitto. Oulun läänin maalaisseurojen perustama Suomen Maalaisväestön Liitto ja Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto yhdistyivät yhdeksi Maalaisliitto-nimiseksi puolueeksi vuonna 1908. Vuonna 1965 puolueen nimi muutettiin Keskustapuolueeksi ja vuonna 1988 nykyiseen muotoonsa. Vuonna 1982 Liberaalinen Kansanpuolue liitettiin Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi, mutta se erosi yhteistyöstä vuonna 1986.Jussi Niemeläinen: Poliittinen kehitys ja taloudelliset ongelmat kuihduttivat liberaalit Helsingin Sanomat 16.7.2005 Keskustaa ovat edustaneet historian aikana kolme presidenttiä ja kaksitoista pääministeriä.
Puolueen pää-äänenkannattajia ovat kuukausittain ilmestyvä Suomenmaa-lehti sekä samanniminen verkkojulkaisu. Keskusta on kansainvälisen liberaalin internationaalin sekä Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen. Keskustan edustajat kuuluvat Euroopan parlamentissa Uudistuva Eurooppa -ryhmään ja Pohjoismaiden neuvostossa Keskiryhmään.
Ideologia ja arvot
Keskustan ideologia on keskustalainen sosiaaliliberalismi, johon viitataan myös alkiolaisuutena. Periaateohjelmassaan (2018) keskusta ilmoittaa arvoikseen vastuullisuuden ja vapauden, yhteisöllisyyden ja välittämisen, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden, sivistyksen, ylisukupolvisuuden ja kohtuullisuuden, kestävän luontosuhteen sekä paikallisuuden.
Maalaisliittona perustettu puolue nojautui alkuvaiheissaan aatteellisesti maaseudun vähäväkisen väestön ja yksityisomistukseen tukeutuvien pienviljelijöiden intresseihin. Kyösti Kallion mukaan maalaisliitto sijoittui poliittisessa kentässä kapitalismin ja sosialismin väliin.Rantala 1982, s. 16 Maalaisliitto sai kannattajia erityisesti uusien tilallisten parista, uskontopohjaisena puolueena herätysliikkeiden alueilla ja aitosuomalaisen maaseutuväestön piirissä.Rantala 1982, s. 21
Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa pohjoisten seutujen pienviljelijäsiipi erkani oppositioryhmäksi ja järjestäytyi Suomen Pientalonpoikien Puolueeksi. Puolue tavoitteli uutta kannattajakuntaa muuntautumalla maaseutupuolueesta keskustaideologiseksi yleispuolueeksi. Puolueen periaateohjelma uudistettiin ja nimi muutettiin Keskustapuolueeksi vuonna 1965.Rantala 1982, s. 32
1960-luvulla puolue jakautui ideologisesti kolmeen siipeen:
Puolueen vasenta laitaa on edustanut vuonna 1969 syntynyt Ryhmä 70, joiden joukossa on ollut runsaasti helsinkiläistyneitä maalaisliittolaisia. Ryhmä protestoi puolueen hallituspoliittista suuntautumista oikealle ja kannatti yhteistoimintaa vasemmiston kanssa. Ryhmä ajoi puolueen muuttamista radikaaliksi, uusalkiolaiseksi yleispuolueeksi.Rantala 182, s. 123
Oikeaa laitaa on edustanut varsinaissuomalainen ja eteläpohjalainen maataloustuottajasiipi, joka osaltaan nojaa MTK:hon ja painottaa puolueen agraareja piirteitä. Eduskuntaryhmässä tätä linjaa on edustanut Musta tusina.
Enemmistöä puolueessa on pitänyt hallussaan K-linjaksi kutsuttu keskusta, jonka tukialueita ovat olleet Pohjois- ja Itä-Suomi.
Historia
Autonomian aika ja ensimmäinen tasavalta
pienoiskuva|upright|Santeri Alkio.
Puolueen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1906, jolloin perustettiin Oulun läänin eteläisen vaalipiirin Suomen Maalaisväestön Liitto ja Nuorsuomalaisista lohjennut Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto. Ne yhdistyivät vuonna 1908 valtakunnalliseksi Maalaisliitoksi (lyh. ML). Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 ne toimivat erillisinä alueellisina puolueina, Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto vielä osana Nuorsuomalaista puoluetta. Vuonna 1965 nimeksi muutettiin Keskustapuolue.Eduskuntavaalien vaalitilastot (yle.fi) Nykyinen nimi Suomen Keskusta otettiin käyttöön vuonna 1988.
Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään nuorsuomalaista Santeri Alkiota, joka siirtyi osaksi maalaisliiton eduskuntaryhmää vuonna 1907. Alkuaikoina puolue toimi perustuslaillisessa rintamassa nuorsuomalaisten kanssa. Valtiomuotokysymyksessä maalaisliitto ja edistyspuolue lukeutuivat tasavaltalaiseen porvaristoon.
Suomen sisällissodan jälkeen maalaisliitto pyrki ajamaan tasapainoa ja kansallista sopua, hyväksyen esimerkiksi punaisten armahdukset. 1930-luvun alkupuolella moni maalaisliittolainen osallistui aitosuomalaisen AKS:n ja kansallismielisen lapuanliikkeen toimintaan hyväksyen kommunistisen toiminnan kieltämisen Suomessa. Myöhemmin maalaisliitto kuitenkin asettui vastustamaan IKL:ksi järjestäytyneen puolueen äärioikeistolaista linjaa. Yhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa alkoi lisääntyä, ja ensimmäinen niin sanottu punamultahallitus muodostettiin vuonna 1937.
Puolueen kannatus perustui laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön, sillä maalaisliitto pyrki kohentamaan maaseudun taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia. Puolueen varhaisimmat kannatusalueet sijaitsivat Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Lapissa, Kainuussa sekä Karjalassa. Toisen maailmansodan jälkeen läntiseen Suomeen asutetun siirtoväen myötä maalaisliitto nousi suurimmaksi puolueeksi myös länsisuomalaisissa maalaiskunnissa. Puolueen kannatus kaupungeissa oli aluksi miltei olematonta, mutta sekin alkoi kasvaa.
Lauri Kristian Relander oli ensimmäinen puolueesta valittu tasavallan presidentti. Talvisodan syttyessä presidenttinä oli maalaisliittolainen Kyösti Kallio, joka nimitti ensimmäisen SDP:n ja maalaisliiton muodostaman punamultahallituksen vuonna 1937. Terveyssyistä Kallion presidenttikausi jäi kesken jo vuonna 1940.
Kekkosen aika pienoiskuva|296x296px|Vuosina 1945–1964 Vieno Johannes Sukselainen toimi maalaisliiton puheenjohtajana. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä, ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla. Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi.
Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä SDP:n puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikealta nousi kriittisiä ääniä, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila sekä Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka päättivät perustaa Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen (lyh. SPK). Vaikutusvaltaisin poliittinen haastaja oli kuitenkin entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo sekä hänen johtamansa Suomen Maaseudun Puolue (lyh. SMP), jolla ei ollut Kekkosen presidenttikaudella asiaa hallituksiin.
Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu K-linja. Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää". K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä.
Keskusta oli myös kytkeytynyt Suomi–Neuvostoliitto-Seuraan, jonka jäsenmäärä oli enimmillään liki 200 000 henkeä. Politiikka oli merkittävä osa seuraa, jossa johtopaikoista kisasivat kommunistit, sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Kisailu puolueiden välillä rauhoittui vasta kun SDP, Suomen Kommunistinen Puolue ja keskusta tekivät vuonna 1975 niin sanotun ystävyyssopimuksen ja jakoivat seuran johtopaikat. Puheenjohtajaksi tuli keskustalainen, valtuuston johtoon sosiaalidemokraatti ja pääsihteeriksi kommunisti. Moni keskustalainen vaikuttaja on toiminut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomi–Venäjä-Seuran johdossa.
Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto".
Nimenvaihdokset pienoiskuva|Johannes Virolainen oli keskustan puheenjohtaja vuosina 1964–1980. Luovutetun Karjalan siirtoväen asutustoiminnasta vastannut maa- ja metsätalousministeriön osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo riitaantui Kekkosen kanssa 1950-luvulla ja perusti Suomen Pientalonpoikien Puolueen (lyh. SPP). SPP muutti 1960-luvun kaupungistumisen vuoksi maalaisliiton tapaan nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi, jolle pohjalle Timo Soini, Kari Bärlund, Raimo Vistbacka sekä Urpo Leppänen päättivät perustaa Perussuomalaiset.http://www.ilkka.fi/mielipide/kolumnit/perussuomalaiset-20-vuotta-1.1863853
17. lokakuuta 1965 Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli ottaa uudeksi nimeksi Keskustaliitto, mutta tämä nimi oli jo rekisteröity toisen yhdistyksen nimeksi – ilmeisesti vain tarkoituksena estää nimen käyttö maalaisliitolta. Nimi Keskustapuolue otettiin käyttöön virallisesti maalaisliiton ylimääräisessä puoluekokouksessa syksyllä 1965. Nimenmuutos hyväksyttiin äänin 1036–127.
Muutos kuvasi irtautumista agraaripolitiikasta valtakunnalliseksi yleispuolueeksi. Nimenvaihdon myötä puolueen kannatus laski jyrkästi. Ensimmäisen nimenvaihdoksen aikaan tapahtui myös niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, jolloin puolue huolestui kannattajapohjansa vähenemisestä. Uudella nimellä tavoiteltiin entistä laajempaa kannatusta myös kaupungeista. Keskustapuolueen kannatus eduskuntavaaleissa vähäisimmillään oli 35 ja 36 kansanedustajaa Johannes Virolaisen puheenjohtajakauden lopulla.
1960- ja 70-luvuilla keskusta oli reformistinen, parlamentaarista kansanvaltaa kannattava puolue, joka pehmensi äärivasemmiston ja oikeistovoimien vastakkainasettelua. Myös kannattajakunta monipuolistui, kun toimihenkilöiden ja työväestön osuus kasvoi. Toisaalta 1970-luvulla puolueen kannatus kuitenkin todistettavasti laski, jolloin monet alkoivat pitää agraaritaustaista keskustaa hiipuvana "auringonlaskun puolueena". Kannatuksen laskuun vaikutti osaltaan myös Veikko Vennamon johtama SMP, joka politikoi näyttävästi rakennemuutoksella. pienoiskuva|Paavo Väyrynen toimi keskustan puheenjohtajana vuosina 1980–1990.
1980-luku