Fusionaaliset kielet (myös fuusiokielet, fleksiokielet, flekteeraavat kielet) ovat 1800-luvulla syntyneessä morfologisessa typologiassa yksi maailman kielten rakennetyypeistä.

Klassinen morfologinen typologia jakoi kielet alun perin kolmeen perus­tyyppiin: isoloiviin (analyyttisiin) kieliin, joissa ei ole sidonnaista morfologiaa lainkaan (so. sanoja ei taivuteta) eli kukin sana koostuu yhdestä morfeemista, sekä agglutinoiviin ja fu­sionaalisiin kieliin, joissa molemmissa sanat sisältävät affikseja. Agglutinoivissa kielissä vartalot ja affiksit ”liimataan” peräkkäin, mutta niiden muoto ei vaihtele. Fusionaalisissa kielissä taas vartaloiden ja affiksien muoto voi vaihdella eivätkä niiden rajat ole aina selviä. Affiksien ja taivutusmuotojen vaihtelusta seuraa, että fusionaalisten kielten sanojen taivutusta kuvataan usein taivutusluokkien (nominien deklinaatioiden ja verbien konjugaatioiden) avulla.

Tunnettuja esimerkkejä fusionaalisuudesta ovat germaanisten kielten umlaut-monikot (esim. englannin ja ruotsin man ’mies’, monikossa men / män ’miehet’), joissa monikkoa ilmaisee pelkkä vartalonsisäisen vokaalin vaihtelu eikä mitään erillistä monikon päätettä voi erottaa. Suomen ja viron kielen vertailussa viro (samoin kuin liivi) näyttäytyy usein fusionaalisempana: suomen monikon partitiivissa kalo-j-a erottuvat vielä monikon tunnus -j- ja partitiivin -a (tosin vartalonloppuisen vokaalin vaihtuminen a:sta o:ksi on jo tavallaan fusionaalinen piirre), viron vastaavassa muodossa kalu ei monikon ja partitiivin suffikseja enää voi erotella. Samoin saamelaiskielet ovat selkeästi suomea fusionaalisempia: suomen genetiivimuodossa kala-n on genetiivin pääte n liitetty sanavartalon perään, pohjoissaamen guolli-sanan genetiivimuodon guoli tunnistaa vain vartalonsisäisen konsonantiston astevaihtelusta.Grünthal, Riho (2000). Typological characteristics of the Finnic languages: a reappraisal. Teoksessa Facing Finnic: Some Challenges to Historical and Contact Linguistics (Sivut 31–63). (Castrenianumin toimitteita; Vuosikerta 59). Helsinki: Societe Finno-Ougrienne.

1800-luvun kielifilosofit ajattelivat kielen morfologisen tyypin luonnehtivan ei vain kielen taivutusopin rakennetta vaan koko kieltä yleisellä tasolla. Tuon ajan kielitypologiaan liittyi etnopsykologinen ote, jossa kielen rakennetyypin uskottiin heijastelevan puhujayhteisön kulttuurista kehitysastetta ja ajattelutapaa. Fusionaalisten kielten ajateltiin edustavan korkeampaa kehitystasoa kuin agglutinoivien. Wilhelm von Humboldtin mukaan tällä kehitystasolla ”materiaalinen merkitys” väistyy ”muodollisen” tieltä, eli muoto merkitään vain silloin, kun sitä tarvitaan ajatusten yhteyden ilmaisemiseen: esimerkiksi verbi ja nomini voivat näyttää samalta silloin, kun verbin persoonaa ja aikamuotoa ei tarvitse ilmaista. Sittemmin on kuitenkin ymmärretty, että morfologiset tyypit eivät ole puhtaita luokkia vaan useamman rakennetyypin piirteitä voi esiintyä eri kielissä eriasteisina sekoituksina, eikä kehitys vie pelkästään esimerkiksi agglutinoivasta tyypistä fusionaaliseen, vaan ”typologiset akanvirrat” ovat palauttaneet esimerkiksi viroon agglutinoivia rakenteita.

Lähteet

Luokka:Kielitypologia Luokka:Luokittelujärjestelmät