Filippos (, ) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka on osoitettu Makedonian kuninkaalle Filippos II:lle. Se kehottaa häntä johtamaan Kreikka Persiaa vastaan ja argumentoi, että hänellä on mahdollisuus sovittaa kreikkalaiset keskenään tähän yhteiseen taisteluun. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 5.

Historia

Makedonian Filippos II oli vallannut Amfipoliin vuonna 358 eaa. ja Poteidaian vuonna 356 eaa. Hänen ja Ateenan väliset vihollisuudet, joita käytiin ajoittain vuodesta 356 eaa. lähtien, päättyivät maaliskuussa 346 eaa. niin sanottuun Filokrateen rauhaan. Ennen tätä tapahtumaa Isokrates oli laatinut Filippokselle kirjeen Amfipoliista, jossa hän kehotti rauhaan sillä perusteella, ettei Amfipolis — sodan pääasiallinen syy — ollut toivottava omistus sen enempää Ateenalle kuin Makedonian kuninkaallekaan.Isokrates: Filippos 1, 3.

Tätä kirjettä ei ollut lähetetty, kun rauha solmittiin.Isokrates: Filippos 7. Isokrates kirjoittaa nyt toisesta ja laajemmasta aiheesta. Hän näkee Filippoksessa, joka on vihdoin sovussa Ateenan kanssa, miehen, joka kykenisi johtamaan yhdistyneet helleenit Persiaa vastaan. Sen jälkeen kun Isokrateen Juhlapuhe (Panēgyrikos) oli epäonnistunut saamaan aikaan tällaista sotaretkeä Ateenan ja Spartan yhteisjohdon alaisuudessa, Isokrates oli etsinyt yksilöä, jolla olisi riittävästi valtaa toteuttaa hänen suosikkihankkeensa.Isokrates: Filippos 84, 128, 129. Hän oli jo kääntynyt Syrakusan Dionysioksen puoleen — todennäköisesti noin vuonna 368 eaa.Isokrates: Dionysiokselle (Kirje I) 8. — ja vuonna 356 eaa. Spartan Arkhidamos III:n puoleen.Isokrates: Arkhidamokselle (Kirje IX) 16. Tämä puhe osoitettiin Filippokselle pian rauhan jälkeen,Isokrates: Filippos 8, 56. mutta ennen kolmannen pyhän sodan päättymistä;Isokrates: Filippos 54, 74. näin se ajoittuu vuoden 346 eaa. maalis- ja heinäkuun väliselle ajalle.

Sisältö

Puhuja aloittaa pyytämällä, ettei Filippos ihmettelisi, jos hän ennen varsinaiseen aiheeseen siirtymistä lausuu muutaman sanan toisesta asiasta. Ateenan ja Filippoksen välinen sota, joka sai alkunsa Amfipoliin haltuunotosta, on juuri päättynyt rauhaan. Ennen rauhan solmimista puhuja oli aikonut kirjoittaa Filippokselle Amfipolista koskien ja osoittaa, ettei kaupungin pitäminen ollut tämän edun mukaista: jos Filippos olisi luovuttanut sen Ateenalle, hän olisi silti pysynyt sen tosiasiallisena herrana ja saanut lisäksi ateenalaisten hyvän tahdon. Toisaalta myöskään Ateenan ei olisi kannattanut ottaa kaupunkia vastaan, sillä vastineeksi sen olisi täytynyt ottaa huomioon Filippoksen suunnitelmat kyseisellä alueella ja osoittaa hänelle samanlaista kunnioitusta kuin ateenalaiset muinoin osoittivat vanhemmalle Amadokokselle tämän suojellessa siirtokuntia Traakian Khersonesoksella. Tämä rauhaa puoltava argumentti on nyt käynyt tarpeettomaksi, mutta juuri halu tehdä itse rauhasta pysyvä saa puhujan tarjoamaan Filippokselle neuvoja toisessa, vielä tärkeämmässä asiassa (kohdat 1–9).

Puhuja kehottaa Filipposta asettumaan yhdistyneen Hellaan johtoon ja käymään sotaa barbaareja vastaan (10–16). Hän sanoo, että ystävät yrittivät aluksi estää häntä tästä rohkeasta yrityksestä antaa neuvoja valtiomiehelle, joka on saanut Thessalian suostumaan tottelemaan Makedoniaa sen hallitsemisen sijaan, ja sotapäällikölle, joka on alistanut magneetit, perrhaibit, paionialaiset ja lähes koko Illyrian Adrianmeren rannikkoa lukuun ottamatta sekä valinnut Traakian hallitsijat. Kun nämä ystävät kuitenkin kuulivat, mitä puhuja aikoi sanoa, vastustus muuttui rohkaisuksi (17–23). Puhuja huomauttaa, että suurissa ja kiireellisissä kysymyksissä neuvot tehoavat paremmin suullisesti annettuina; hänen esityksensä ei saa tätä etua, eikä sitä ole koristeltu retorisilla keinoilla. Se on pelkkä tosiasioiden esitys, mutta juuri näiden tosiasioiden äärimmäinen tärkeys saa hänet toivomaan Filippoksen huomiota (24–29).

Sitten puhuja esittää varsinaisen vaatimuksensa: Filippoksen tulee yhteisenä ystävänä saattaa sovintoon Hellaan neljä suurta kaupunkia – Argos, Sparta, Theba ja Ateena. Tämä velvollisuus seuraa hänen syntyperästään: Argos oli hänen esi-isiensä kotikaupunki; Theba kunnioittaa yli kaikkien muiden jumalten Heraklesta, Filippoksen suvun kantaisää; Spartaa ovat kauan hallinneet herakleidit; ja Ateena oli heidän liittolaisensa hädän hetkellä. Mikään riita ei olisi koskaan saanut erottaa näitä kaupunkeja Filippoksesta tai toisistaan. Kaikissa osapuolissa on ollut vikaa, mutta nyt Filippoksella on loistava tilaisuus hyödyttää sekä heitä että itseään: sodan rasittamina kukin kaupungeista muistuttaa pikemminkin yksittäistä kaksintaistelijaa, jota ajaa sokea kostonhalu, kuin valtiota, jolla olisi hallitus ja johdonmukainen politiikka (30–38).

Puhuja jatkaa osoittamalla, että hänen ehdotuksensa on toteuttamiskelpoinen, ensiksi yleisillä perusteilla. Aiemmin suurimman esteen muodosti jonkin yksittäisen valtion – kuten Ateenan tai Spartan – ylivalta, mutta tämä vaikeus on poistunut: onnen vaihtelut ovat asettaneet kaikki Kreikan kaupungit samalle tasolle. Filippoksen asema sen sijaan on ylivertainen. Kokemus osoittaa, ettei mikään vihamielisyys ole niin katkera, etteikö sitä voisi voittaa. Kreikka sai kerran sovinnnon aikaan jopa Kserkseen kanssa; Ateena on ollut vuorollaan Spartan ja Theban liittolainen. Hetkellinen etu on tosiasiassa se tekijä, joka hallitsee poliittisia yhdistelmiä (39–45).

Yrityksen toteuttamiskelpoisuuden osoittavat puhujan mukaan myös erityiset syyt, jotka liittyvät kunkin osallisen nykytilaan. Sparta kaipaa rauhaa, koska se on Leuktran taistelun jälkeen menettänyt herruutensa, joutuu nyt naapureidensa ja omien maaorjiensa ahdistamaksi, on koko Hellaan piirissä epäluotettu ja epäsuosittu sekä elää jatkuvassa pelossa, että thebalaiset sopivat riitansa fokislaisten kanssa ja kääntyvät sitä vastaan. Argos haluaa rauhaa, koska sen ahdinko muistuttaa Spartan tilaa mutta on vielä pahempi: sekin kärsii alinomaa naapuriensa hyökkäyksistä, mutta toisin kuin Spartalla, nämä naapurit ovat sitä vahvempia, ja sotien väliajoilla kaupunkia repivät raivokkaat demokraattiset kapinat. Theba haluaa rauhaa, koska se on suurta voittoaan väärinkäyttämällä joutunut nyt huonompaan asemaan kuin jos se olisi kärsinyt tappion. Heti Leuktran taistelun jälkeen se sekaantui Peloponnesoksen asioihin, alisti Thessalian, uhkasi Megaraa, loukkasi Ateenan etuja, hävitti Euboiaa ja lähetti laivaston Byzantioniin. Lopulta se ryhtyi sotaan Fokista vastaan – sotaan, jonka se uskoi päättävänsä nopeasti ja rahoittavansa Delfoin aarteilla, mutta joka on tosiasiassa ajanut sen epätoivon partaalle. Ateena puolestaan ei enää kaipaa rauhaa, sillä se on osoittanut hyvää harkintaa ottamalla sen jo vastaan (46–56).

Puhuja jatkaa toteamalla, että Hellaan riitojen sovittamisen mahdollisuus käy ilmi jo esitetyistä näkökohdista. Se, kuinka helppo tehtävä tämä olisi juuri Filippokselle, voidaan päätellä vertaamalla häntä muihin miehiin, jotka paljon epäedullisemmista lähtökohdista ovat muuttaneet kokonais­ten maiden kohtalon. Alkibiades, karkotettuna Ateenasta ja päättäneenä pakottaa tiensä takaisin, sai sen aikaan lietso­malla ensin koko Kreikan sekasortoon. Konon, joka oli joutunut epäsuosioon ilman omaa syytään, ei ainoastaan omin voimin palauttanut mainettaan, vaan eli nähdäkseen Ateenan kunnian palauttamisen. Dionysios, tavallinen syrakusalainen, kohosi koko Sisilian herraksi. Kyyros Suuri, jonka äiti hylkäsi lapsena kuolemaan tien varteen, tuli koko Aasian valtiaaksi. Eikö samanlaisiin saavutuksiin pystyisi mies, joka jo lähtökohtaisesti on Herakleen jälkeläinen, Makedonian kuningas ja näin suurten ihmisjoukkojen hallitsija (57–67)?

Puhuja lisää, että hanke on omiaan herättämään Filippoksen kunnianhimon. Mikä asema voisi olla jalompi kuin koko Kreikan johtaja, sen kohtalon tunnustettu ratkaisija? Samalla hanke vaientaisi ne herjaukset, joita Filipposta vastaan tällä hetkellä esitetään. Eräät pahantahtoiset väittävät, että hänen julkilausuttu aikomuksensa auttaa messenialaisia peittää todellisuudessa suunnitelman alistaa ensin Peloponnesos ja sen jälkeen koko Hellas. Näitä parjauksia kuuntelevat mielellään kolme ihmisryhmää: ne, jotka herjaajien tavoin itse salaa toivovat tällaista lopputulosta; ne, jotka eivät itse välitä yhteisestä turvallisuudesta mutta ovat kiitollisia niille, jotka teeskentelevät siitä huolehtivansa; sekä ne, jotka ihailevat Filipposta ja kuvittelevat tällaisten syytösten kohottavan hänen merkitystään Kreikan silmissä – näkemättä, että hanke, joka Persian kuninkaalle luettuna lisäisi mainetta rohkeudesta, olisi kreikkalaiselle, herakleidille, häpeällinen. Filippoksella saattaa olla niin puhdas omatunto, ettei hän pidä tällaisten panettelijoiden huomioon ottamista arvonsa mukaisena. Silti puhujan mukaan hänen ei tule väheksyä sen merkitystä, että koko Hellas luottaa häneen vilpittömästi – luottaa häneen kuten hänen omat ystävänsä luottavat tai kuten Sparta luottaa herakleidikuninkaisiinsa (68–80).

Puhuja huomauttaa myös, että neuvot, joita hän Filippokselle tarjoaa – samoin kuin hän aikoinaan tarjosi niitä Dionysiokselle tämän noustua Syrakusan herraksi – eivät tule kenraalilta, kansanpuhujalta tai miltään vaikutusvaltaiselta henkilöltä, vaan ainoastaan mieheltä, joka vetoaa tervettä järkeä ja sivistystä edustavaan harkintaan (81–82).

Seuraavaksi puhuja siirtyy Kreikkaa koskevasta velvollisuudesta Aasiaan suuntautuvaan sotaretkeen. Hän toteaa, että hänen Juhlapuheensa on jättänyt hänelle vain vähän uutta sanottavaa tästä aiheesta, mutta hän pyrkii hahmottelemaan sen päälinjat entistä selkeämmin. Onnistuneen hyökkäyksen ensimmäinen edellytys Persiaa vastaan on se, että kaikki kreikkalaiset ovat joko osallistuvia liittolaisia tai ainakin myötämielisiä sivustakatsojia. Tässä kohdin Agesilaos II epäonnistui: hän yritti tehdä kahta asiaa yhtä aikaa, käydä sotaa suurkuningasta vastaan ja palauttaa omat ystävänsä valtaan eri kaupungeissa. Jälkimmäisen synnyttämät sisäiset riidat vesittivät edellisen tavoitteen (83–88).

Puhuja myöntää, että kaikki hyväksyvät Hellaan aktiivisen tai passiivisen myötätunnon olevan ensiarvoisen tärkeää. Useimmat kuitenkin rohkaisivat Filipposta viittaamalla sotiin, joissa Kreikka oli voittanut Aasian. Hän itse mieluummin muistuttaa sotaretkestä, jonka katsottiin päättyneen kreikkalaisten tappioon: Kyyros nuoremman ja Klearkhoksen retkestä (eli kymmenentuhannen sotaretkestä). Kreikkalaiset voittivat Kunaksan taistelussa, mutta menettivät voiton hedelmät Kyyroksen kuoleman vuoksi. Silti, vaikka he jäivät hänen kuolemansa jälkeen hylätyiksi ja vaaraan, suurkuningas ei uskaltanut hyökätä avoimesti heitä vastaan, vaan turvautui petokseen saadakseen heidän johtajansa käsiinsä.