Nikokles (, ) eli Kyproslaiset () on Isokrateen kirjoittama puhe, joka on tarkoitettu Salamiin kuninkaan Nikokleen käyttöön. Sen aiheena ovat alamaisille kuuluvat velvollisuudet. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 3.

Historia

Nikokles, jolle tämä puhe on kirjoitettu ja jolle Isokrateen puheet Nikokleelle ja Euagoras on osoitettu, seurasi isäänsä Euagorasta Kyproksen Salamiin kuninkaana vuonna 374 eaa. Puheessa Nikokleelle Isokrates oli hahmotellut Nikokleelle kuninkaan velvollisuudet; tässä puheessa Nikokles puolestaan esittää kansalle alamaisille kuuluvat velvollisuudet.Isokrates: Nikokles 11. Teos on epäilemättä kirjoitettu tilauksesta; Nikokles lienee ajatellut, että sitä ymmärrystä kuninkaan velvollisuuksista, jonka edellinen kirjoitus saattoi herättää joissakin salamislaisissa, olisi hyödyllistä täydentää ymmärryksellä heidän omista velvollisuuksistaan. Koska kuningas voi vedota kansansa aiempiin kokemuksiin hänestä hallitsijana,Isokrates: Nikokles 63. puheen ajankohta ei voi olla vuotta 372 eaa. varhaisempi; toisaalta se ei voi olla vuotta 355 eaa. myöhäisempi. Richard C. Jebbin mukaan puhe ajoittuu todennäköisimmin vuosien 372–365 eaa. välille.

Sisältö

Puhuja aloittaa pohtimalla suhtautumista keskusteluun ja puhetaidon harjoittamiseen. Hänen mukaansa jotkut suhtautuvat kaikkeen harkitsevaan keskusteluun vihamielisesti, koska he katsovat sen tavoittelevan omaa etua eikä hyveellisyyttä. Hän kysyy, miksi ne, jotka moittivat järkevän puhumisen harjoittamista, eivät yhtä lailla moiti oikean toiminnan tavoittelua. Itsekkyyden varsinainen väline ei hänen mukaansa ole puhe vaan teko. Juuri kyky suostutella on tehnyt inhimillisestä elämästä sivistynyttä. Hallitsijan kohdalla keskeisimmät kysymykset koskevat hallitsijoiden ja hallittujen välistä suhdetta. Isokrates on jo aiemmin esittänyt, mitkä kuninkaan velvollisuudet ovat; puhuja ilmoittaa nyt tarkastelevansa hallittujen velvollisuuksia. Ennen tätä hän kuitenkin pyrkii osoittamaan ensiksi, että monarkia on paras hallitusmuoto, ja toiseksi, että hänellä on sekä historiallinen että henkilökohtainen oikeus olla kuulijoidensa kuningas (kohdat 1–13).

Puhuja esittää tämän jälkeen monarkian edut verrattuna rajoitettuun tai puhtaaseen tasavaltaan. Monarkia kykenee hänen mukaansa erottamaan ansion eri asteet toisistaan: tasavaltojen periaate on tasa-arvo, kun taas monarkiassa paras saa ensimmäisen sijan, toiseksi paras toisen ja niin edelleen (14–15). Se tuntee muita hallitusmuotoja paremmin ihmisten luonteen ja teot, minkä vuoksi ansiot eivät jää tunnistamatta. Se on myös lempein hallitusmuoto, sillä yhden ihmisen lepyttäminen on helpompaa kuin monien (16). Koska sen virkamiehet eivät vaihdu vuosittain vaan ovat pysyviä, he oppivat hoitamaan tehtävänsä perusteellisemmin ja rauhallisemmin (17–18). Monarkia on ripeä toiminnassaan: kansankokouksissa miehet ovat kiinni yksityisissä asioissaan ja kokoontuvat usein vain riitelemään, kun taas hallitsijan neuvostossa häiriöitä ja viivytyksiä on vähemmän (19). Se on vapaa kateudesta, sillä tasavalloissa on aina vähintään kaksi puoluetta, jotka toivovat toistensa epäonnistuvan, kun taas yksin hallitsevalla kuninkaalla ei ole kilpailijoita eikä kaunaa (20). Monarkialla on myös suorempi intressi hyvään hallintoon: tasavalloissa kansalaiset pitävät itseään valtion hoitajina, mutta kuningas pitää sitä omanaan (21). Lopuksi puhuja korostaa sen tehokkuutta sodassa, sillä salainen valmistelu, näyttävät iskut ja monipuolinen juonittelu ovat sille helpompia kuin muille hallitusmuodoille (22).

Puhuja vakuuttaa, etteivät nämä edut ole kuvitteellisia, vaan kokemuksen todistamia. Persiassa uskollisuus monarkialle on palkittu vertaansa vailla olevalla suuruudella. Sisiliassa Dionysioksen yksinvalta ei ainoastaan vapauttanut alistettua maata vaan teki siitä koko Kreikan johtavan. Karthago ja Sparta, jotka kotona ovat oligarkioita, toimivat sotaretkillä monarkioina. Ateena, kaikkein monarkiavastaisin valtio, on useimmiten epäonnistunut lähettäessään useamman kenraalin komitean ja onnistunut silloin, kun se on antanut johdon yhdelle. Lopuksi puhuja viittaa jumalalliseen esikuvaan ja kysyy, eikö Zeus ole jumalten yksinvaltias. Vaikka jumalat eivät todellisuudessa eläisi tämän hallitusmuodon alaisina, se, että ihmiset kuvittelevat asian näin, osoittaa ainakin inhimillisen käsityksen monarkiasta parhaana hallitusmuotona (22–26).

Näytettyään monarkian edut puhuja siirtyy perustelemaan omaa oikeuttaan hallitsijana, ensin historiallisesti ja sitten henkilökohtaisesti. Historiallisesti hän viittaa Teukrokseen, sukunsa kantaisään, joka toi nykyisten kyproslaisten esi-isät saarelle. Suku menetti Teukroksen perustaman valtaistuimen joksikin aikaa, mutta puhujan isä Euagoras sai sen takaisin kukistamalla foinikialaisvallan Salamiissa ja palauttamalla kaupungin alkuperäisille kuninkailleen (27–28). Henkilökohtaisesti puhuja muistuttaa, että hänen noustessaan valtaan valtionkassa oli tyhjä, valtio levoton ja Kypros huonoissa väleissä sekä muun Kreikan että Persian kanssa, mutta hän ratkaisi nämä vaikeudet loukkaamatta ketään (29–35). Hän lisää, etteivät nuoruus eivätkä mahdollisuudet ole koskaan johtaneet häntä hillittömyyteen (36–46).

Koska hän on näin ollen laillinen ja hyvää tekevä vallanpitäjä, puhuja katsoo olevansa oikeutettu antamaan neuvoja ja tulemaan kuulluksi. Hän kehottaa jokaista hoitamaan oman tehtävänsä huolellisesti ja rehellisesti, olemaan kiirehtimättä rikastumaan ja olemaan nurisematta saamistaan käskyistä, tietäen että parhaiten häntä palvelevat palvelevat samalla parhaiten omaa onneaan. Jokaisen on hänen mukaansa oltava varma siitä, ettei mikään, mistä oma omatunto on tietoinen, jää hallitsijalta piiloon. Hän kieltää seurat ja kokoontumiset ilman hänen tietoaan, kehottaa varjelemaan vallitsevaa valtiojärjestystä ja olemaan tavoittelematta minkäänlaista muutosta. Alamaisiaan hän vaatii olemaan hänelle nöyriä mutta valtiota palvellessaan loistokkaita, ja pitämään hänen suosiotaan suurimpana ja varmimpana rikkautena, jonka he voivat jättää lapsilleen. Hänen neuvonantajiaan ei tule kadehtia vaan kilvoitella heidän kanssaan. Hänen sanansa on otettava laeiksi ja niitä on noudatettava. Ytimekkäästi ilmaistuna puhuja tiivistää ohjeensa kehotukseen olla kuninkaalle sellaisia kuin kukin itse toivoisi alaistensa olevan hänelle (48–62).

Puhe päättyy lupaukseen ja vetoomukseen. Jos alamaiset noudattavat tätä ohjetta ja hallitsija itse pysyy omalla linjallaan, heidän vaurautensa ja hänen valtansa kasvavat yhdessä. Tällainen toivo voisi rohkaista raskaisiinkin ponnistuksiin, mutta puhujan mukaan mitään suurta vaivannäköä ei edes tarvita: riittää, että alamaiset ovat oikeudenmukaisia ja uskollisia (63–64).

Arviointia

Puheen kiinnostavin osa on Jebbin mukaan ehkä se, jossa kirjoittaja asettuu kuninkaan näkökulmaan ja esittää kansanomaisen puolustuspuheen monarkian puolesta tasavaltaa vastaan. Tässä Isokrates on olemukseltaan ammatillinen retorikko — sillä retoriikan taiteelle on ominaista, että se, kuten vastinparinsa dialektiikka, kykenee yhtä lailla argumentoimaan kysymyksen molempia puolia. Isokrates on antanut meille vastakkaisen näkemyksen Panathenaia-puheessaan ja Areiopagipuheessaan, joissa hän tulkitsee omaa ihannettaan — demokratiaa, jota hillitsee sensuuri.

Lähteet

Kirjallisuutta

Isocrates: Nicocles or the Cyprians. Teoksessa

Aiheesta muualla

Ισοκράτης: Νικοκλής ή Κύπριοι. Wikiaineisto. Isocrates: Nicocles or the Cyprians. Perseus. Isocrates: Nicocles or the Cyprians. Perseus. Isocrates: Nicocles or the Cyprians. ToposText.

Luokka:Isokrateen puheet